30.7.11

post-holland


En ole paljon jaksanut kirjoitella. H on nyt ollut jo kotona, Regensburgin sairaalassa ei vietetty kovin montaa päivää. Lääkärissä täytyy vielä juosta; katolisessa sairaalassa neurologilla ja silmälääkärillä, evankelisessa sairaalassa kirurgilla tarkastelemassa niskanikamien luutumista, omalääkärillä haavahoidossa ja sairaslomalappujen metsästyksessä. Nyt kun on vaara on ohi, tuntuvat muut murheet aika pieniltä. Kuten esmes se, että elokuusta lähtien kummallakaan meistä ei ole työsopimusta eikä asuntoa. Pieneltä tuntuu myös se, että ihan hetki sitten valmistuin korkeakoulusta ja sain paperit käteen. Loppunäyttelyn purki osaltani joku muu, enkä tällä hetkellä edes tiedä, mihin kirjani ja vedokseni päätyivät.


Järjestettävää on ollut paljon. Sairaspäiväraha-asioita ja byrokratiaa ja vakuutusasioita varsinkin. On tuntunut aika yksinäiseltä. Varsinkin ystäviltä on tullut ihan hemmetisti tukea, mistä iso kiitos, mutta täällä paikan päällä ja aiemmin Itävallassa ei kuitenkaan ole kuin minä. Joten minun on selvitettävä ja selvittävä. Nyt mennään vielä vähän adrenaliineilla, mutta epäilen, että kohta voi tulla vähän väsy olo. Minussa on myös aika paljon kiukkua, jonka joudun nyt patoamaan. Kiukkua siitä, että tämä koko soppa oli niin *turha*, ja siitä, että minulla ei ollut aavistustakaan että H yhä vuorikiipeilee. Miksi olisi ollutkaan, kun hän oli minulle yksiselitteisesti luvannut ettei sitä enää tee. Minä kun pidin sitä vaarallisena.


Olisi hyvä päästä jonkun ystävän kanssa vähän tuulettumaan. Valitettavasti en vain tunne tässä maassa ketään. 


Ensi viikolla pitää käydä katsomassa väliaikaista asuntoa. Tämä homeloukkokellari jossa nyt asustamme, menee täysremonttiin elokuussa ja meidän on lähdettävä alta pois. Seuraavasta sijaintipaikastamme ei ole varmaa tietoa, joten katson parhaaksi että jäämme tänne Baijeriin sitä tietoa odottamaan. Lisäksi H:n lääkärit ovat täällä.


Elokuun loppupuolella on mentävä Delftiin lahjoittamaan huonekaluista suurin osa pois ja pakkaamaan loput tavarat välivarastoon kaverin ullakolle. Nämä väliaikaiskämpät kun ovat täällä tietysti kalustettuja, eikä taida kannattaa roudata tavaraa ensin R'burgiin ja sitten täältä taas kohta jonnekin muualle. Onneksi vapaaehtoisia apureita on Hollannin puolessa toivottavasti paljon. H kun ei voi kantaa mitään eikä ajaa autoa. Samalla pitää sitten hoitaa maastamuuttobyrokratia jotta minäkin voin siirtyä Hollannin asukkaasta Saksan asukkaaksi.  


Syyskuussa sitten katsellaan, josko H on kuntoutumassa työkykyiseksi ja uusi mahdollinen duuni vaeltavalle tutkijalle urkenee. Minun pitää painattaa lopputyöomakustannekirjastani toinen painos, koska kysyntää on ollut ja yksi taidekirjakauppakin haluaa sen valikoimaansa, mutta veikkaanpa ettemme tule elelemään opuksen myyntituloilla. On siis kehitettävä jotain muutakin työtä, kunhan nyt päästään ensin tilanteeseen jossa H:n voi jättää päiväksi yksin ja tiedämme, missä kaupungissa tahi maassa syksyn jälkeen sijaitsemme.


Asioilla on taipumus järjestyä, sanotaan. Ans kattoo ny.


Mutta mulla on yhä H ja se on tärkeintä se. 


 


15.7.11

Jos läheisesi joutuu onnettomuuteen ulkomailla


Näitä asioita ei välttämättä haluaisi joutua osaamaan, mutta ne voivat osoittautua tarpeellisiksi.


Pidä puhelimessasi ns. ICE eli In Case of Emergency -numero. Hätätilanteessa kenelläkään tuskin tosin on aikaa tutkia puhelintasi, joten voisit myös kiinnittää kansainväliseen sairasvakuutuskorttiin pienellä tarralla lähiomaisen numeron. Sitä kun kaikki tulevat tiiraamaan tarkkaan, jos ulkomailla matkustat ja joudut onnettomuuteen. Muuten voi käydä kuten meille - en saanut mitään tietoa onnettomuudesta ennen kuin tajuttomuudesta herännyt H soitti minulle sekavan puhelun, jossa kertoi olevansa sairaalassa muttei tiennyt missä maassa tai mitä oli tapahtunut.


Kansainvälinen sairasvakuutuskortti on hyvä olla aina mukana. EU-maissa sillä saa hoidon. Jos lisävakuutuksia on, niistäkin kannattaa olla kortit mukana. Esimerkiksi helikopteripelastus vuorelta tai siirto sairaskuljetuksella ulkomailta asuinmaahan eivät useinkaan kuulu perussairasvakuutukseen. Eikä minun luottokorttirajani olisi ainakaan riittänyt ko. laskuihin.


Jos menee pelleilemään vuorelle, kannattaa yleensäkin olla lisävakuutuksia. Niistä on hyvä kertoa lähiomaiselle, sillä onnettomuuden jo tapahduttua ei välttämättä enää muista.


Konsulaatista voi olla apua asioiden selvittelyssä. Tosin viikonloppuna niillä on puhelinvastaaja päällä. Muuten voi neuvoja kysyä ihan paikallisilta. Minulla oli niin hyvä onni, että hotellini respassa sattui saapumishetkelläni asioimaan paikkakunnan ainoa suomalainen (ja takuulla pikkupaikkakunnan, jos ei koko Tirolin, ainoa kymenlaaksolainen), joten sain selkeitä neuvoja omalla kielellä.


Jos läheiselläsi on päävamma ja hän on sairaalassa maassa, jonka kieli ei ole hänen omansa, voi tajunnan tason selvittely olla vaikeaa. H oli sen verran asiallinen puhuessaan hoitohenkilökunnan kanssa että he eivät ihan tajunneet kuinka pihalla mies oli. Minä sitten selvensin, että hän ei tiedä päivämäärää eikä paikkakuntaa, toistaa samaa kysymystä, ei aina muista missä asuu ja yrittää soitella kummia puheluita saksalaisille viranomaisille ruotsiksi. Itsestäänselvää on, että lääkärin kanssa pitää omaisen puhua - potilasparalla ei pysy tieto päässä.


Ei myöskään kannata jättää kaveria yksin, edes potilastietojen antamisen ajaksi. Ne vielä lähettävät hänet ensiavusta röntgeniin omillaan, ja vaikka matkaa on vain kulman taakse, eksyy ei-orientoitunut kaveri aika äkkiä.


Sairaalassa on kurjaa ja vieraassa maassa sairaalassa vielä kurjempaa. Kannattaa mennä luokse heti kun voi ja murehtia kuluista yms myöhemmin. Päänsä kopauttanut kaveri voi sitä paitsi olla hyvin ahdistunut ja hätäinen, ja siihen auttaa oma ihminen vierellä.


Kannattaa myös viedä jotain kotoisaa, niin ei ole ihan niin vieras olo. Toin H:lle omat vaatteet ja pyyhkeen, jotta ne ovat siinä heti kun hän pääsee ylös.


Kannattaa myös ottaa joku helppolukuinen kirja mukaan. Ei potilaalle, mutta itselle. Odottamista on paljon. Mitään vaikealukuista on turha kuvitella lukevansa kun ahdistus vie keskittymiskyvyn, mutta jotain hömppää. 


Eikä auta istua siinä sängyn vierellä kuin murheen kuva. Parempi nauraa. Tulee sille läheiselle potilaalle parempi olo. Huonot vitsit eivät tässä tilanteessa ole liian huonoja.


Terveisin Kufsteinin sairaalan onnettomuusosastolta 1,


jatkuu Regensburgin yliopistollisen sairaalan onnettomuuskirurgia 55:ltä ja sen jälkeen todennäköisesti neurologiaostastolta.