30.11.09

Aikaansa kutakin


Nyt neljän ja puolen vuoden poissaolon jälkeen koen ensimmäistä kertaa vieraantuneeni ystävistäni. Tajusin juuri, että en ole oikeastaan kuullut Suomen ystävistä mitään kesän jälkeen (paria lyhykäistä viestiä lukuunottamatta); en tiedä, mitä heidän elämiinsä kuuluu, en tiedä, mitä he tällä hetkellä tekevät tai harrastavat tai ajattelevat. Facebookin statuspäivitykset ovat se ainoa kontakti, eivätkä monet ystävistäni siellä edes roiku.


Oma syy, tietysti. Mitäs olen mennyt kuvittelemaan, että asiat säilyvät ennallaan ilman, että minun tulee tehdä enemmän töitä niiden ylläpidon suhteen. Enpä ole minäkään paljoa kirjoitellut, lähinnä vain tätä blogia, jolla on vähemmän ja vähemmän lukijoita koko ajan. Se lukijoiden väheneminenkään ei ole mikään ihme, sillä mitään kovin mielenkiintoista täällä ei nykyään ole, jos ei sitten satu erityisesti tykkäämään vapaa-ajattoman taideopiskelijan stressivalituksesta.


Olisi pitänyt lähetellä sähköpostiviestejä ja kysellä, että mitä teille kuuluu, laittakaa vaikka joku kuva, ovatkos lapset kasvaneet, miten töissä menee, oletteko lukeneet mitään hyviä kirjoja viime aikoina? Ei ole tullut tehtyä, enkä tiedä, saako tilannetta enää hyvin korjattua. Olen jo ulkona kaikesta ja ehkä siellä pysyn. Luonnollista kehitystähän tämä on. Mutta silti.


Mietityttää.

29.11.09

To do, viikko 30.11. ->


Olen nyt ostanut liput jouluksi, vihdoin. Finski oli hilannut hinnat päälle neljänsadan niille päiville, jolloin minun on mahdollista matkustaa, joten sain kuningasidean saapua laivalla ja palata plus-pisteillä. Koetan saada joltakulta fotosarjani tyypeistä kyydin Rostockiin keskiviikkona 16.12. ja hyppään laivaan siellä klo 24:00, saapumisaika Vuosaaren satamaan pe 18.12. aamulla kello 8:00. Samalla voin ottaa viimeiset sarjaan sopivat kuvat. Tää mun matkustuspreferenssi on kyllä kääntynyt niin, että paaaaljon mieluummin menisin lentokoneella, mutta tämä nyt sattuu sopimaan fotosarjaani niin hyvin, että tilaisuus on käytettävä hyväksi. Toivottavasti talvinen Itämeri on rauhallinen.


Muuten nyt on kiire.


Viikko näyttää tältä:


su loput osoitteet tietokantaan


ma essee hyvään alkuun, uusi BO-konsepti + painotyö


ti Antwerpen-fotausta, essee jatkuu (Wells mukaan)


ke Antwerpen, uusia kuvia kirjasuunnitelmaan (teemojen jako?)


to KFB essaybespreking, grafisch (esseeplan + kirjasuunnitelma pdf:nä), illalla uusi maquette + kirkolle fotaan


pe BO beoordeling (maquette), Leo-meeting 12:30


la essee




su essee valmiiks, printtaus




ma esseen palautus, neljän-kuuden seinäkuvan valinta (ei tarvi kuutta?)

19.11.09

Oli niin kiva viikko


Sisko ja siskontytär olivat kylässä viikon ajan. Emme turisteilleet ympäri Hollantia, vaan hengasimme lähinnä tässä kodin piirissä. Viisi kuukautta vanhan ehdoilla on helpompi toimia, kun ei yritä liian hankalia siirtoja. Ehtii sitä Amsterdamiin myöhemminkin.


Ronja on kyllä takuulla maailman kaunein ja ihanin vaavi. Tottui tähän tätiin aika äkkiä ja hymyili kovasti. Maanantaina Hollannin tytöt kävivät ihailemassa pientä ja eilen teimme esitelmää porukalla, joten talossa on ollut enemmänkin populaa ajoittain. Nyt tuntuukin kovin hiljaiselta ja tyhjältä täällä.


Oli kyllä ihan mahtavaa viettää aikaa Riinan ja Ronsun kanssa. Koulutyöt jäivät vähemmälle ja nyt onkin sitten taas aika paiskia töitä urakalla. Sitä ennen kuitenkin ohjelmassa Paris Photo, jonne lähdemme tyttöjen kanssa ajamaan huomenaamulla kahdeksan maissa. Kolme kuskia, viisi tuntia ajamista, pitäisi onnistua... vaikka minua hieman hirvittää se, että kaikilla kolmella on ollut ajokortti vasta kesästä. No. Eiköhän se tästä, rauhallisesti mennään.

10.11.09

Onnea Kotkaan!


Taas on suvussa uusi pieni ihminen. Onnea serkulle ja serkunmiehelle ja serkunlapselle eli tuoreelle isosiskolle!


Sukulaisia näkyy täälläkin kohta. Ylihuomenna Schipholiin lennähtävät sisko ja siskontyttö. Päästään näyttämään Ronjalle vähän läntistä Eurooppaa. Turistivauva.


Sitä ennen minä käyn huomenna pikavisiitillä rahtilaivassa ja saan toivottavasti tehtyä yhden tai kaksi käyttökelpoista kuvaa. A'damiinkin olisi vielä päässyt fotaamaan, sittenkin, mutta nämä olivat nyt päällekkäiset menot ja jotakin piti karsia.


Ulkona sataa.

6.11.09

Networkweek


Olipa kiireinen, uneton ja erinomainen viikko. Meillä on joka vuosi tähän aikaan ns. networkweek, jolloin pääsemme kyläilemään valitsemiemme valokuvaajien luona, joko heidän kodeissaan tai studioissaan tai sitten vaikkapa lehtien kuvatoimituksissa. Menemme pienessä porukassa paikalle, juomme kaffetta tai viintä fotaajan kanssa ja fotaaja kertoo työstään ja kommentoi meidän töitämme. Aivan loistava tilaisuus rakentaa omaa verkostoa, hankkia kontakteja ja saada hyviä neuvoja. Kirjoitan tähän lyhyesti ja englanninkielisen fotoblogin puolelle laitan kattavamman raportin, kunhan saan sen tehtyä.


Minun listallani oli tällä kertaa neljä valokuvaajaa. Ensimmäinen oli Stefanie Grätz, ikäiseni valokuvaaja, joka valmistui KABK:sta neljä vuotta sitten. Valitsin hänet, koska tiedän hänen tehneen lopputyönsä rekkakuskin elämästä, ja kuvaan nyt sarjaa, joka sivuaa aihetta. Stefanie oli todella avulias ja ystävällinen ja vietti neljä tuntia keskustellen ja kommentoiden töitämme.


Toisena minun listallani oli Willem Poelstra, amsterdamilainen varsin charmantti mutta jotenkin myös ylpeän oloinen kaveri, joka nousi maineeseen tekemällä fotokirjan amsterdamilaisen ambulanssin arkipäivästä. Minä en oikein tiedä, mitä kyseisestä teoksesta ajattelisin. Ainakin jotkut kuvat liikkuvat hyvän kuvaajaetiikan rajamailla (Poelstra keskittyy kuvaamaan potilaita, ja jos potilaalta itseltään ei ole voitu kysyä lupaa kuvan ottamiseen ja julkaisuun, hän on kysynyt omaisilta tai hoitohenkilökunnalta. En ole aivan vakuuttunut, että esimerkiksi kuolevan miehen viimeisten hetkien tallentamiseen ja julkaisemiseen kirjanmyymistarkoituksessa riittää hoitavan henkilökunnan lupa, kun mies ei itse kykene enää lupaa antamaan, eikä omaisia ole. Tulee mieleen Susan Sontagin mielipide valokuvauksesta, jossa kuvan kohde on pelkkä objekti, täysin kykenemätön kontrolloimaan tai edes ottamaan kantaa siihen, minkälaisena hän ja hänen olemuksensa tallennetaan ja muille esitetään. Kuolema sinänsä on yksi niistä viimeisistä henkilökohtaisista asioista; seksistä ja synnytyksestä on maailma kuvia täynnä, kuten myös kuolleista ihmisistä, mutta kuvasarja itse kuoleman hetkestä on minusta liikaa.)


Keskiviikkona olin työmaalla seisomassa polvia myöten vedessä salama toisessa kädessä ja radiopuhelin toisessa. Päässä oli kypärä, jalassa turvakengät ja yllä turvaliivit. Tehtiin viimeistä kuvaa - kirjan kantta - Rijksmuseumin kirjaan. Päivä oli pitkä, lähdin töihin viiden jälkeen aamulla ja palasin seitsemisen maissa illalla, muistaakseni. Raksamiehet olivat oikein mukavia ja avuliaita ja työmaalla kuvaaminen hyvin mielenkiintoista.



Rijksmuseumin pääsali.


 


Torstaina olin jo rättipuhkipoikki mutta vierailin vielä kolmella valokuvaajalla ja kuvasin illalla Rotterdamissa. Liikenteeseen kuuden jälkeen aamulla, kotiin yhdentoista jälkeen illalla. Vierailujen kohteena olivat Martine Stig ja Ilse Frech, molemmat erinomaisia dokumentaarisia kuvaajia, ja illalla Roger Cremers, joka voitti World Press Photo -palkinnon viime vuonna Auschwitz-sarjastaan. Yllätysvisiitin teki Magnum-kuvaaja Paolo Pellegrin. Ja tässä kohtaa täytyy sanoa, että hyvänen aika että sitä on onnekas kun pystyy nyt täällä opiskelemaan valokuvausta. Minulla on tilaisuus nähdä niin paljon, tavata niin hienoja kuvaajia ja oppia niin monenlaista, etten olisi ikinä uskonut. Vaikka koti-ikävä onkin melkoinen, olen silti todella TODELLA tyytyväinen etten vaihtanut opintojani Lahteen.


Rotterdamissa illalla kuvailin vielä mukavia kuljettajia, mutta väsy esti kovin onnistuneen luovan toiminnan. Tänään lintsasin törkeästi networkweekin loppupäivän - ohjelmassa olisi ollut leffoja ja paneelikeskusteluja ja kaljaa - ja nukuin puoleenpäivään. H päätti ottaa äkkilähdön tänne ja on saapumassa illalla lentokoneella Nürnbergistä Zürichin kautta. Onneksi on viikonloppu!



Rekkamiehen illallinen