kotona suomessa

Istuin seiskan raitiovaunussa matkalla viimeisiltä jouluostoksilta vanhempieni luokse Pasilaan. Olin juuri kehunut puolisolleni, kuinka mukavaa ja kotoisaa olikaan käydä Suomessa, missä voin asioida omalla kielelläni ja keskustella satunnaisten kanssashoppaajien kanssa niitä näitä miettimättä sanakäänteitäni. Olimme lentäneet joulunviettoon edellisenä päivänä, ja luminen Helsinki näytti upealta.

Vastapäätäni istui keski-ikäinen siistihkö mies, joka lemahti hieman oluelta. En kiinnittänyt asiaan paljoa huomiota, yleinen ilmiö. Mutta sitten mies alkoi puhua.

"Hei jutku."

"Kyllä te saatana saatte kaiken aikaiseksi siellä Lähi-Idässä niin."

"Hei sinä juutalainen siinä."

Nostin katseeni vilkaistakseni, kenelle mies oikein puhuu. Hämmästyksekseni hän tuijotti suoraan minuun.

"Nosta vaan päätäs saatanan Anne Frank."

Painoin pääni hyvin äkkiä ja yritin syventyä lukemiseeni. Puolisoni vieressäni liikehti levottomasti. Katsoimme molemmat alas. Silmäkulmastani näin, että muut raitiovaunussa tuijottivat meitä. Vastapäätä istuva mies jatkoi solvaustensa syytämistä. Harkitsimme raitiovaunusta poistumista, mutta olimme jo väsyneitä ja halusimme lepäämään. Viidentoista minuutin kuluttua mies jäi pois Pasilan aseman kohdalla. Huokaisin helpotuksesta. Ihmettelimme puoliääneen, että tämä taisi olla kolmas kerta kun minua luullaan juutalaiseksi; useimmiten oletetaan eteläeurooppalaiseksi tai arabiksi.

Mutta viimeisen muutaman vuoden aikana lähes joka kerta Suomessa käydessäni on minulta tentattu etnisestä alkuperästäni tai ryhdytty suoraan herjaamaan.

Jostain syystä tästä puhuminen hävettää minua. Osaksi siksi, että mikä minä ihan tavallinen tumma suomalainen olen valittamaan, kun somalit ja kurdit ja romanit ja muut kokevat paljon pahempaa joka ikinen viikko. Minulla on helppoa, ja minun on turha mennä omimaan 'oikeiden' erilaisten ikäviä kokemuksia ja nostamaan omista pienistä välikohtauksistani meteliä. (Eräs vanha sukulaiseni kysyi vähän huolissaan jonkun taas tivattua etnistä alkuperääni, että kai sinä kerroit hänelle olevasi 100% suomalainen.* En kertonut. Mitä se kenellekään kuuluu, ja tekeekö tilanteesta jotenkin toisen se, että sattumalta en olekaan muualta?)

Osaksi siksi, että ystäväni hämmästelevät, kun puhun kokemuksistani. Eiväthän he ole ikinä törmänneet Helsingissä rasismiin. Kyse on varmaankin yksittäistapauksesta, juopot nyt sanovat mitä tahansa, ei kannata kuunnella, se nyt on sellaista hörhöilyä eikä siitä kannata välittää. Ei siitä voi päätellä, että Suomessa olisi rasismia. Eräs ystäväni, keski-ikäinen keskisuomalainen mies, naurahti vähän vinosti ja sanoi - siihen sävyyn että kertomustani vähän epäiltiin - että on se kumma että minä se aina törmään kaikenlaiseen. Niin. Mutta ei kai sitä voi pitää erityisen kummallisena, että vaalea suomalaismies ei törmää kotimaassaan etnisiin solvauksiin.

Umayya Abu-Hanna kirjoittaa Helsingin Sanomien aika sydäntäsärkevässä kolumnissaan muutostaan Hollantiin ja siihen johtaneista syistä. Kun kirjoittajan mustaihoisen pikkutytön naamalle paiskataan "saatanan neekeriä" metroasemalla ja Helsinki-Vantaalla, liikennevälineissä ja kaupassa, päättää kirjoittaja ymmärrettävästi, että koti olkoon jossain muualla. Amsterdamista löytyy monikulttuurisempi ja suvaitsevaisempi ympäristö, jossa samassa korttelissa asuu kaikenvärisiä ja -oloisia. Abu-Hannalle Hollanti näyttäytyy tasa-arvoisena ja kaikkia ihmisinä kohtelevana.

Oma Hollantini oli vähän toisenlainen. Mietin, että Abu-Hanna asuu Amsterdamissa, joka on aivan toista kuin pikkukaupunkien Hollanti. Mietin, että vain muutama vuosi on kulunut siitä, kun televisiossa paikallispoliitikko ehdotti sääntöä, joka kieltäisi arabian ja muiden 'mokelluskielten' puhumisen Rotterdamin kaduilla. Mietin, kuinka -ski-loppuinen sukunimi ei ollut mikään varsinainen valtti puolalaisista täyttyvillä työmarkkinoilla. Mietin, että Abu-Hanna kertoo ettei vielä ymmärrä hollantia, joten hän ei tiedä, mitä hänen ympärillään puhutaan. Mietin, että kahden vuoden maassaolon jälkeen minullakin oli vielä aika hyvä kuva Hollannista.

Muistelen niitä Hollannissa kokemiani hetkiä, jolloin olen tuntenut, että minuun suhtaudutaan toisella tavalla ulkomaalaisuuteni takia - kun minulta on tentattu, miksen vieläkään puhu hollantia kunnolla, kun minulta on kysytty, koska oikein lähden takaisin Suomeen - ja tajuan, että ero maiden välillä on kuitenkin valtava. Muukalaisena toisessa maassa minulta voidaan udella kielitaidostani tai taustoistani, suunnitelmistani tai syistäni maassaoloon. Mutta jotta minua häirittäisiin pelkän ulkonäköni perusteella täysin tuntemattomien ihmisten toimesta kadulla tai julkisessa liikenteessä, tulee minun matkustaa synnyinmaahani.

Kohta kahdeksan vuoden ulkomaillaoloni aikana en ole nähnyt sellaista tapahtuvan nimittäin kertaakaan. Ei minulle, ei muille.

* 99,8% suomalainen, 0,2% britti, väittää 23andme.

12.12.12

Erikoisina päivämäärinä on tapana yrittää löytää geokätköjä. Muinakin päivinä, tietysti, mutta näissä erikoisissa on oma hohtonsa. Olin tänään kaupungilla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja yritin löytää yhtä uudehkoa joulukalenterikätköä. Löytämättä jäi, sillä alue oli iltapäivällä täynnä ns. jästejä, eikä huomaamatta voinut penkoa. Illemmalla en enää jaksanut lähteä uudelle hakureissulle. Kätköilyssä on ollut parinkin viikon tauko. Helpoimmat kätköt ympäristöstä on jo haettu, ja kauas ei nyt pääse.

Bonnin rautatieasemalta löytyi pommi. En onneksi ollut siellä, koska jäin tätä jalkaa potemaan enkä matkustanut. Pommi tuhottiin ennen räjähdystä, joten ei siellä sentään mitään käynyt. Mutta kuitenkin. Ikkunastamme näkyvällä rautatiellä on vain remontti; ukot hiovat raiteita pitkin yötä. Äänieristys pelaa, eli meille ei kuulu mitään. Näkyy kyllä.

Ensimmäiset kaksi joulukorttia ovat saapuneet. Kiitokset Hankasalmelle ja Hertsigaan. Oma paja käynnistyi vasta tänään, ja huomenna onkin jo postitusoperaation vuoro. Vanha osoitekirjani alkaa olla täynnä yliviivauksia. Ihmiset ovat muuttaneet, eronneet, menneet pois maailmasta. Mutta onneksi siellä on myös marginaaleissa kovastipaljon lisäyksiä. Seitsemässä ja puolessa vuodessa lähipiiriin on tullut aika monta pientä henkilöä lisää.

Vielä viikko töitä ja sitten joululomailemaan. Jaksaa jaksaa.

Perinteisesti tässä olisi livepolkka

Tänä vuonna minulta jää Linnan juhlien vahtaaminen väliin. Ei, tämä ei ole mikään statement: olisin mielelläni nähnyt entisten presidenttien rivin, nyt kun se on taas kasvanut, ja ainahan se koltuistakin kälättäminen hauskaa on. Nyt on vain niin, että olemme kaupungin kahden muun suomalaisen kanssa yrittäneet sopia kahvittelua jo kuukauden päivät ja aina on tullut joku este. Tänään käy kaikille, joten mentävä on, vaikka perinteeni rikonkin.

Pääsen ensimmäistä kertaa viikkoon postilaatikkoa kauemmas. Saa nähdä, mitä jalka tykkää. Täällä kotosalla hissutellessa ei ole särkenyt kamalan paljon. Toisaalta tulehduskipulääkekuuri varmaan peittää osan tuntemuksista.

Olen suunnitellut kevään Eurocon-reissua Ukrainaan. Mielenkiintoisin kulkuvaihtoehto olisi bussilla, joka kulkee reittiä München - Nürnberg - Dresden - Lvov - Kiova - Beslan - Groznyi. Enpä tiennyt, että meiltä menee bussi Tshetsheniaan. No, bussilla Kiovaan kestää puolisentoista vuorokautta, jonka kyllä jaksaa, varsinkin kun reitti on uusi ja muut matkalaiset takuulla mielenkiintoisia. Mutta kuinkahan hajalla sitä olisi sitten määränpäässä? 

Bussimatkoissa Euroopan halki on se hyvä puoli, että tosiaankin kohtaa ihmisiä. Samassa pienessä tilassa tuntikausia, ja johan tulee juteltua. Jotkut jäävät sitten ystäviksi. Pari päivää sitten tekstailin bussimatkaystävän kanssa, johon tutustuin muutama vuosi sitten matkalla Haagista Tukholmaan. Hän oli silloin aika vastikään tullut pakolaisena Eurooppaan, kotoisin Halabjasta, ja puhuimme läpi Saksan, Tanskan ja nukkuvan Etelä-Ruotsin. Lentokoneessa aika on aika lyhyt tutustumiseen, ja ihmiset kovin erilaisia. 

Sitten pitäisi vain tietää, että asummeko tässä vielä huhtikuun loppupuolella. Nyt on hyvä aika toivoa perheen pätkätutkijalle vielä yhtä edes parin kuukauden pätkää täällä. Tietysti sitä seuraavaakin työpaikkaa, mutta aloitetaan toivominen pienestä niin ei olla ahneita.

Lisäys: Puoli tuntia äskeisen kirjoittamisen jälkeen H sai vielä kahden kuukauden jatkon tammi-helmikuulle. Joskus pienet toiveet toteutuvat äkkiä.

Kansakunta on pelastettava ja muuta pientä

H on työmatkalla. Tajusin juuri, että olen ensimmäistä kertaa Regensburgin kodissa muutaman yön yli yksin. Johan tässä on ehtinyt tottua muuhun, vaikka kolmen vuoden ajan erillään asuttiinkin. En osannut oikein nukkua. Tuntuu, että olin juuri nukahtanut kun piti herätä ottamaan aamulääkkeet (tulehduskipulääkettä, tarvittaessa vahvempaa kipulääkettä, mahalääkettä, jotta vatsa kestää kipulääkkeet ja B-vitamiinia).

Aika käy vähän pitkäksi kun on yksin kotona, ei voi lähteä minnekään, eikä edes harrastaa liikuntaa. Tuntuu kuin olisin lukenut netinkin läpi. Työtkin on tullut tehtyä aikataulussa.

Eilen lueskelin Hesarin pääkirjoituksesta, kuinka Suomessa on kansakunnan pelastamisen hetki. Kuulostaa hurjan pelottavalta, että koko kansakunta nyt on jonkun kauhean uhan alla. Ja pelastus on yhdestä hetkestä kiinni. Miten se kansakunta - suomalaisuus, kaikki, mitä olemme - sitten pelastetaan? No, turvaamalla kilpailukyky. Joka on nyt vain maailman kolmanneksi paras, joten kai tässä on aika painaa paniikkinappulaa.

Miten kilpailukyky - ja tekstin mukaan samalla hyvinvointivaltio - turvataan? Tietysti samoilla vanhoilla keinoilla: nostetaan eläkeikää, leikataan työttömiltä, opiskelijoilta, työllisten palkoista ja nuorilta, alennetaan yritysveroa mutta nostetaan tuloveroa. Tiedä sitten, mikä se hyvinvointivaltio enää on, kun hyvinvointi pala palata leikataan pois.

Tätä retoriikkaahan on jo kuultu maailman sivu, mutta ehkä se ei ole vielä tarpeeksi tehonnut. Ei, vaikka kilpailukykymantraa hoetaan Suomessa joka paikassa, ja vaikka kaikkea maassa katsotaan talouden ja tuottavuuden näkökulmasta. Siispä on otettava kovemmat keinot käyttöön; maalailtava koko kansakunnan kohtalon olevan kyseessä. On vain yksi totuus, ja ken siitä poikkeaa, on tuhon oma.

...

Ja sitten jotain ihan muuta. Uusi J.J. Abramsin Star Trek -elokuva on näemmä tulossa teattereihin keväällä. En ollut kovin vaikuttunut siitä edellisestä, ja julisteesta päätellen luovuus ei ole liiemmin kukkinut tämän seuraavankaan tekeleen kohdalla. Harvoin näkee yhtä pikaista kopiointia; The Dark Knight julkaistiin kuitenkin vasta tänä vuonna. Meillä julistesuunnittelussa tästä olisi saanut hylätyn. Vähän originellimpi pitäisi olla.

Vasemmalla Star Trek Into Darkness (2013). Oikealla The Dark Knight Rising (2012).

Pieni folio yhteen tiettyyn julkaisuun

Testataanpa, kuinka onnistuu pdf:n upottaminen blogiin Slidesharen avulla.

Akilleenkantapää

Olen harrastanut viime kuukausina hyvin hyvin paljon liikuntaa. Kahvakuulaa, bodyweight-treeniä, vaellusta, kävelyä, sauvakävelyä, juoksua, boulderointia. Kuusi tuntia viikossa ja joskus vielä paljon paljon enemmän. H varoitteli pari viikkoa sitten, että otahan kevyemmin, ettei tule vammoja. Mutta kun ei minusta tuntunut siltä että olisin tehnyt liikaa.

Sunnuntaina Eibseen ympäristössä nilkka kipeytyi. Luulin ensin, että siinä on rakko tai hankauma, mutta seuraavana päivänä tajusin, että kipu on jossain sisällä. Työnsin asian mielestäni ja kävelin vielä 10 kilometriä. Tiistaina käydessäni lentokentällä en voinut enää laittaa tavallisia nilkkurikenkiä jalkaan, vaan piti mennä lenkkareilla. Saman päivän iltana huomasin, että nilkasta kuuluu rahinaa ja natinaa, ja koko systeemi tuntuu ikään kuin kuluneelta hammasrataslaitteistolta.

 Lääkäri sanoo, että olen tulehduttanut ja vaurioittanut akillesjänteeni. Kuusi viikkoa juoksu- ja vaelluskieltoa, näin aluksi. Kaksi viikkoa lääkekuuria. Nilkkaa stabiloiva 'saapas', viisi päivää täyttä lepoa ja sitten takaisin lääkäriin ja ehkä kyynärsauvat pariksi viikoksi.

Piti lähteä viikonloppuna Hollantiin ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Piti nähdä ystävät siellä, viettää Sinterklaasia ystäväperheen luona. Piti käydä katsomassa valtamerta ja näyttämässä portfoliota yhdelle taholle. Sen sijaan istun jalka stabiloituna neljännessä kerroksessa ja kiroilen sitä, että tyhmästä päästä kärsii kantapää. Olisihan sitä nimittäin tietysti voinut kroppaansa kuunnellakin. Mutta kai minä ajattelin, että urheiluvammoja saavat vain urheilijat.

 Ajoituksellisesti kovin hankalaa sikälikin, että H on ensi viikon työmatkalla, ja minä saan könytä portaita alas ja ylös yksijalkaisena keskenäni. Tulossa siis erinomaisen mökkihöperö viikko, koska usein en täältä uskalla lähteä.

Uljas uusi maailma

Testataanpa, miten käy uudelta blogialustalta rokkenroll.

Ystävä N taikoi paljon koodia, jolla blogi pystyttiin pelastamaan kommentteineen tälle puolelle. Täällä se nyt sitten ainakin tällä erää majailee. Tervetuloa!

Rikki, särki.

Vuodatuksen blogipalvelu on nykyään useammin rikki kuin toiminnassa. Nyt ei saa ladattua kuvia, mutta aika usein en pääse päivittämään yhtään mitään, tai saan herjan että koko blogia ei ole olemassa. Ei kai nyt tosiaan auta muu kuin siirtyä muualle - kunhan vain keksisin keinon saada kommentit mukaan. Blogissa lienee suht hiljaista vielä kunnes ehdin paneutua asiaan.

Syys

Hiljaisuus ei tarkoita sitä, että mitään ei tapahtuisi.



Olimme Chamonixissa vaeltamassa ja sitten Baselissa kylässä. H:n blogista yksityiskohdat. 



Helsingin mummista jätti aika. Vähän vaikea mieltää vielä koko asiaa, kun en ollut häntä vähään aikaan nähnyt. Outoa; ensin oli suru, sittemmin tuntuu kuin olisi vaikea muistaa, että näin kävi.



Seuraavan asuinpaikkamme etsintä jatkuu, tähän mennessä vähemmän huonolla menestyksellä. Tällä hetkellä hakukartta näyttää tältä:









Minä näprään yhä hakukoneasioiden kanssa, mutta päivitän myös portfoliota, koska Hollannista tuli yhteydenotto, että pari kuvaa kelpaisi ehkä yhteen julkaisuun. Työsopimus näpräykseen on katkolla tämän kuun lopussa, ja keskiviikkona saan kuulla, josko jatkossakin on hommia.



Käyn ihan kohta myös Suomessa, hyvin pikaisesti.



Regensburgissa on syksyinen sumu. Tonavanlaakso on kai Saksan sumuisin paikka, ja sen kyllä tähän vuodenaikaan huomaa. 

i wanted that night to go on and on

I love to speak with Leonard

He's a sportsman and a shepherd

He's a lazy bastard living in a suit



Matkustimme 500 kilometriä pohjoiseen Leonard Cohenin konserttiin. Tämä taisi olla minulle viides; ensimmäinen oli vuonna 1988. 



Yleensä aina pala on ilmaantunut kurkkuun jossain kohtaa konserttia, mutta tällä kertaa jouduin nielaisemaan jo alkusanojen aikana. "Enää en uskalla luvata, että näen teidät vielä uudestaan. Siksi annamme nyt teille kaikkemme."



Ja vaatimaton mies soitti ja lauloi taas kerran yhden parhaista keikoistaan. Bändi oli hieman muuttunut; Dino Soldon staranelkeet ja saksofoni olivat vaihtuneet Alexandru Bublitchin mustalaisviuluun. Minusta tämä oli tervetullut muutos; viulu ja Javier Masin kielisoittimet pelasivat upeasti yhteen. 



Kun Cohen aloitti kiertämisen 15 vuoden tauon jälkeen vuonna 2008, hän esiintyi ensin vain pienissä konserttisaleissa. Kuulemma siksi, ettei uskonut, että kukaan enää olisi kiinnostunut. Pian kävi ilmi, että stadionitkaan eivät aina riittäisi. Waldbühneen mahtui 25 000 ihmistä, mutta tunnelma oli kuin klubilla. 



Waldbühne sinänsä oli Cohenin konsertille mielenkiintoinen paikka. Hitlerin rakennuttama teatteri, jonka keskellä ennen oli diktaattorin oma aitio. Kylmät väreet hiipivät selkäpiihin, kun yhtye soitti melkein vihaisen version The Partisanista.



Les Allemands étaient chez moi

ils me dirent, "Signe toi"

mais je n'ai pas peur

J'ai repris mon arme.



Kohokohtia oli monia. H oli onnellinen saadessaan kuulla Everybody Knows'in ja Take This Waltzin, minulle ehkä tärkeintä oli konserttiversio kappaleesta Night Comes On. Encoret jäivät totuttua vähäisemmiksi, koska Berliinissä ulkoilmakonserttien on loputtava kello 23. Famous Blue Raincoat ehdittiin silti kuulla.



Yleisön tarkkaileminen oli taas mielenkiintoista. Takanani istui pitkähiuksinen hippityttö beat-runoilijoiden kokoelmateos käsissään; hän piirteli muistivihkoon kuvia ja kirjoitteli runoja ja toi mieleen erään edesmenneen ystäväni. Vieressämme oli amerikkalainen taideopiskelijahipsteripari, toisella puolellamme lapsiperhe nukkuvan taaperonsa kanssa, edessämme muutamia kovasti vanhoja ihmisiä. 



Muissa konserteissa en enää niin välitä käydä. Leonard Cohenin takia matkustan mielelläni toiselle puolelle maata.







Videon julkaisi Youtubessa Lothar Evers.

avaruukse

Neil Armstrongin kuolema oli minulle murheen paikka. Taas tuntuu siltä, että aikakausi on päättymässä - toisella taivaankappaleella kävelleitä on koko ajan vähemmän. Armstrong ja Edwin 'Buzz' Aldrin olivat minulle suuria sankareita lapsuudessani. Armstrongia en koskaan nähnyt, mutta Aldrinin kerran vahingossa.*



Kuukävelyäkään en koskaan nähnyt, sillä synnyin Apollo-ohjelman jo päätyttyä. Ihan pienenä lapsena kuulemma ihastuin, kun televisiossa näkyi jonkun filmiyhtiön logo, jossa näkyi tähtiä mustaa taustaa vasten. Hihkuin "Avaruukse!" ja olin kovasti tohkeissani. Vähän myöhemmin suosikkikirjani oli lapsille suunnattu Apollo-ohjelmasta kertova pieni tietokirja. Alle kouluikäisenä luin salaa Ray Bradburyn Marsin aikakirjat ja pelkäsin.



Sain vanhemmiltani lahjaksi pienen kaukoputken. Suuntasin sen Kuuhun ja opettelin meret ja Tychon kraaterin. Astronauttien jalanjälkiä ei näkynyt. (Kerran näin sillä myös vastapäisen talon naapurit täydessä touhussa, mutta arvioin homman tylsäksi ja suuntasin putken takaisin taivaankappaleisiin.)



Näköni heikkeni tenavana nopeasti, ja olin murheen murtama. En kehdannut kertoa kenellekään, että surin sitä, ettei minusta nyt voisi tulla astronauttia. Olin kovasti sitä mieltä, että muuten kaikki olisi ollut omissa käsissäni - siitä vaan koulun jälkeen lukioon, sitten lukemaan fysiikkaa, parhaassa tapauksessa samaan aikaan lentäjäkoulutukseen - ja kyllä vähintään Neuvostoliitto rekrytoisi. Mutta eivät ne ota rillipäitä.



Koulussa pidin ensimmäisen esitelmäni. Muut puhuivat harrastuksistaan, lemmikeistään tai kesämökkipaikkakunnastaan, minä piirstin kalvolle läpi Apollo 11:n ja kerroin kuuohjelmasta. Pelkäsin julkista esiintymistä niin, että tärisin, mutta muistan sen hetken, kun innostuin selittämästäni asiasta niin paljon, että pelko väistyi.



Tietysti innostuin järjettömän paljon myös fiktiivisistä avaruusaluksista. Huoneeni seinät oli paperoitu Star Trekillä bändijulisteiden sijaan. 



Ei minusta sitten koskaan tullut astronauttia, eikä edes avaruustutkijaa. Yliopiston tähtitieteen peruskurssi jäi kesken, ja matikat ja fysiikatkin kävivät jossain vaiheessa muka vaikeiksi. Vaihdoin alaa yhden ja toisenkin kerran ja avaruudesta tuli minulle "vain" harrastus. Innostuin muustakin.



Toki katson yhä NASA-tv:ltä laukaisut, muistan tarkistaa, milloin ISS kulkee ylitseni ja katson sitä kiikarilla, tarkkailen kuutakin. Kroatian lomallani paras nähtävyys oli dobsonilaisen teleskoopin kautta** nähty Saturnus. Syyskuussa toivon pääseväni yöksi tarpeeksi korkealle, jotta näen jossain valosaasteettomassa solassa kiikarillani Andromedan, jonka Seppo kerran minulle näytti Tartossa yliopiston työporukan matkalla. Avaruukse on yhä minulle tärkeä, ja tunnen pakahduttavaa onnea, kun voin nähdä netin kautta Curiosityn lähettämät kuvat Marsista tai kosmonauttien avaruuskävelyn livenä ISS:llä. Ei tällaista olisi pieni Tuuli osannut kuvitellakaan.



Minä vain toivon, että vielä joskus ehdin itse nähdä, kun ihminen taas kävelee vieraalla taivaankappaleella. 



*Asuessani Delftissä kävelin kerran kaupungintalon ohi, kun punaista mattoa pitkin saatettiin vanhaa, arvokasta herraa. Bändi vieressä soitti jostain syystä Star Warsin teemaa. Katselin aikani ja menin sitten kotiin. Myöhemmin luin, että hän oli ollut Buzz Aldrin. Minä näin miehen, joka on kävellyt kuussa, enkä tajunnut kenestä oli kysymys. Oli ollut yleisöluentokin, enkä ollut edes tiennyt. Kiroilin itsekseni, kun olin jättänyt tärkeät asiat niin syrjään, etten tiennyt erään sankarini olevan kotikaupungissani.



** Jos jollakulla on vinkkejä hyväksi ensimmäiseksi varsinaiseksi teleskoopiksi, kommenttilaatikkoon saa laittaa. Olemme harkinneet Orionin Sky Quest XT-8:aa, mutta se ei oikein sovellu hyvin valokuvaukseen. Silti se houkuttaa, koska se on kuulemma hintaluokassaan erinomainen, ja vielä jotenkuten kuljetettavissakin auton perässä.

7

Tänään on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun purimme muuttokuorman Delftissä. Muuttoauto oli hankalasti kapean kanavanvarren tukkeena ja paikalliset uhkasivat kutsua poliisit. Apuna olleet H:n uudet kollegat sanoivat, että ei siitä tarvitse välittää, niin ne aina sanovat.



Piti mennä tasan kahdeksi vuodeksi, sitten palata Suomeen omaan kivaan työhön, ostaa ehkä asunto, perheytyä, hankkia koira. Ei mennyt ihan näin.



Olen miettinyt koti-ikävää ja suomalaisuutta viime aikoina. Joku kysyi minulta, että kai minusta on hyvä olla suomalainen. Jäin miettimään, että niin, kyllä varmasti. Jos olisin itävaltalainen, olisi minusta varmaankin hyvä olla itävaltalainen, ja jos tsekki, olisi sekin hyvä. Suomalaisuudessa sinänsä ei liene mitään erikoisbonusta. En tunne, että on parempi olla suomalainen kuin jotain muuta kansallisuutta. Miksi ihmeessä olisi?



Maahanmuuttajavuosieni alkuvaiheissa koti-ikävä oli hirmuinen. Muistan, kuinka halusin sulkea silmät, jotta kaikki ei koko ajan näyttäisi niin kovin vieraalta. Mieluiten olisin sitten avannut ne ja nähnyt edessäni Liisankadun viettävän Tervasaarta kohti. Kaikki oli ajoittain väärin; näin ei tehdä Suomessa, miksi ne täällä näin tekevät.



Koti-ikävän aaltoja tulee ajoittain yhä, mutta enää ne eivät ole samanlaisia. Nyt kaipaan maisemaa ja sitä, että voin kommunikoida asioidessani omalla kielellä. Ja tietysti ihmisiä, mutta se onkin eri asia.



Oudointa on se, että juuri tällä hetkellä iso osa siitä entisestä koti-ikävästä kohdistuu Hollantiin. Kun lähdin sieltä vuosi sitten, ajattelin, etten tulisi maata kaipaamaan. Silti nyt ajattelen usein, kuinka ihana olisi kävellä Delftin läpi kauppaan, kuinka mukava ottaa juna Hoek van Hollandiin, kuinka kiva tavata kaverit Grote Marktilla ja katsella ihmisvilinää. Ja kun täällä jokin asia on outo tai erikoinen tai sitä ei ole, huomaan ajattelevani, että meillä Hollannissa tämä juttu kyllä toimi ihan toisella tavalla.



Epäilemättä nämä seitsemän vuotta ovat etäännyttäneet Suomesta. Lähtiessäni ajattelin vielä, että Suomessa kaikki asiat ovat parhaalla mahdollisella tavalla ja eläminen helppoa. Pitkään halusin takaisin. Nyt en enää oikein; muualla asuminen on opettanut, että tietyt perusasiat, kuten vaikkapa terveydenhuolto ja elämisen hinta ovat muualla paremmalla tolalla. Mutta eniten huomaan, että suomalainen mentaliteetti tuntuu nykyään usein kovasti vieraalta. En väitä, että saksalainen tai edes hollantilainen tuntuisi sen omemmalta; en vain koe enää pakottavaa tarvetta asua Suomessa siksi, että ihmiset olisivat siellä samanlaisia kuin minä. 



Ei pidä tuohtua eikä huolestua. Kyllä minä silti tietysti synnyinmaastani pidän. Maisemasta, kielestä, nuorten omaperäisestä pukeutumisesta, maaseudusta, metsästä, merestä, siitä, kuinka megahip Helsinki onkaan, varsinkin Baijerin pikkukaupungissa asuvan silmin. Urheilussakin kannatan aina Suomea, vaikka se saattaakin johtaa pettymyksiin. Mutta pahoin pelkään, että itsestäänselvää kotimaata minulla ei enää ole.

paying it forward?

Olimme alkuviikosta Itävallan Alpeilla vaeltamassa (koska hei, yksi pieni vuorijonohan ei minua jää ahdistamaan) ja havaitsin, että korkean paikan kammoa ei ole vieläkään. Reissu oli vähän haluttua dramaattisempi, kun jouduimme tällä kertaa pelastajien osaan. Kannoimme erään vuoren huipulta polkua pitkin alas 9-vuotiaan pojan (tai H kantoi pojan, minä kannoin rinkat ja koetin jutella pojan äidille rauhoittavasti) sidottuamme kaverin jalan ensin minun polvituellani. Kundilta taisi olla luu pahasti rikki liukastumisen jälkeen. 



Se draamasta, muuten tuli käveltyä lähinnä helppoja polkuja. En ollut ihan parhaimmillani ja mietin jo, josko ikä jo painaa, mutta sitten muistin olleeni edeltävät viisi päivää mahataudissa. Korkeusmetrejä ja polkukilometrejä tuli silti.



Kylpylässäkin kävimme, istumassa kuumassa lähteessä. Päätin taas vakaasti että alan ravata uimahallissa. Kerran viikossa tai jotain. 



Täällä alkoivat koulujen lomat vastikään ja tuntuu oudolta lukea suomikavereiden päivityksiä, joissa on jo syksyn henkeä. Lämpötilat huitelevat 25 asteen kuumemmalla puolella ja iltaisin ukkostaa. Olympialaiset ovat vieneet mukanaan aika totaalisesti; olen katsonut netin kautta lähes kaikkia lajeja ja innostunut vaikka mistä. Voisin aloittaa jousiammunnan tai bmx-pyöräilyn tai miekkailun tai soudun tai taekwondon. En kuitenkaan kuviokelluntaa tai pooloa tai varsinkaan lentopalloa.



Elämässä on vähän odottelun makua. Viihdyn tässä ja nyt ihan hyvin, mutta tiedän, että aika pian on siirryttävä muualle. Kohde ja ajankohta vain ovat vielä tietymättömissä.

....hei?

Täällä ollaan, yhä. Saattaa kyllä olla että jollain toisella blogialustalla piakkoin, sillä viikkojen käyttökatkot ja täysin tuhoutuneet kuvat eivät oikein herätä luottamusta Vuodatukseen. Mietin vieläkin, miten saisin kaikki vuosien kommentit mukaan johonkin muualle.

Huhtikuun lopussa olin Zagrebissa ja tapasin mahtavia ihmisiä Kroatiasta, Britanniasta, Irlannista, Ruotsista, Ukrainasta, Puolasta ja varsinkin Jyväskylästä. Scifijengin kanssa olin kuin kotonani. Sitten tulin kotiin ja oli kaikenlaista, ja, no, kaikenlaista.

Kesäkuussa olimme 2,5 viikkoa Suomessa sukuloimassa. Chilit melkein heittivät henkensä reissun aikana mutta porskuttavat taas.

Lomaltatoipumislomaksi heitimme heinäkuussa vielä kuuden päivän reissun Kroatiaan, missä vietimme laatuaikaa kahdestaan. Tai niin kahdestaan kuin tuhansien muiden turistien keskellä voi.

Lisäksi olemme tehneet töitä, etsineet töitä, geokätköilleet, harrastaneet liikuntaa ja lukeneet kirjoja.

H julkaisi ison ja tärkeän artikkelin Sciencessä. Minä tein eteenpäin fotosarjaa työnimellä transport, mutta aika hitaasti.

Siinäpä tärkeimmät.

Kamuja, duunia, matkustusta

Aamulla pitäisi hilpaista Ljubljanan kautta Zagrebiin.

Sitä ennen kerron, että meillä kävi tosiaan ystäviä kylässä. Ensin olivat I, V ja pieni V. Jälkimmäisin heistä oikein hilpeä ja reipas matkalainen, 10 kuukautta vanha ja kaikesta kiinnostunut. (Olivat ne I ja iso V hilpeitä ja reippaita hekin.)

Oli hauskaa kulkea kaupungilla ja katsella, kuinka pieni V innokkaasti otti katsekontaktia ja hymykontaktia vastaantulijoihin, ja kuinka vastaantulijat reagoivat kovin ilahtuneesti. Sellainen hurmuripoika.

Pelailtiin Carcassonnea, puhuttiin kovasti, käytiin Weltenburgin luostarissa retkellä ja vietettiin mukavaa aikaa.  

Seuraavana meillä vieraili sitten norovirus, jota emme laske ystäväpiiriimme, mutta tulipa kylään kuitenkin. Minä en sairastunut, mutta H oli hetken reporanka.

Toivuttuamme toivotimme tervetulleeksi S:n ja S:n, joita oli eri hauska nähdä. Kuljeskelimme kaupungilla, kävimme biergartenissa ja tietenkin taas puhuimme paljon. Vänkää, miten vaikka ystäviä näkisi harvoin, on heidän kanssaan kuitenkin kuin kotonaan.

S ja S jatkoivat ilmastopakolaisina meiltä osapuilleen koilliseen, mikä lienee harvinaisempi suunta niille, jotka kohtuullisia lämpötiloja kaipaavat. (Täällä on viime aikoina ollut lähinnä 8 astetta ja sadetta.)

Vierasputken jälkeen teimme kovasti töitä vähän aikaa ja minä sain puolen vuoden jatkosopimuksen hakuevaluaattorin hommaani. Ei se sitten ehkä ole ihan huonosti mennyt. Kovasti helpottavaa, että töitä on, vaikkakin osa-aikaista. 

Ja huomenna lähden Zagrebiin science fiction -coniin. Aikomuksena on kuunnella luentoja ja paneelikeskusteluja, tavata uusia ihmisiä, etsiä Kroatian geokätköjä ja hyvällä onnella vielä käväistä Adrianmeren rannalla. (Minulla on ihan hirveä ikävä merta, en ole ikinä ennen asunut sisämaassa.) Rinkka on pakattu, kartta rautatieasemalta retkeilymajaan tulostettu, matkalukeminen valittu ja muistilappu kirjoitettu H:lle ("avaimet! liesi! hanat!") poissaoloni ajalle. Hyvin tää menee.  

Berlin, Berlin

Mac tuli korjattua; sen viimeinen vielä vaihtamaton osa eli emolevy vaihdettiin uuteen. Ilmaiseksi, vaikka koneen takuuaika on jo aikaa sitten kulunut umpeen. Hyvä näin.

Kävimme tosiaan Berliinissä. H:lla oli fyysikoiden kokoontumisajo, joka ei kai osoittautunut kovin hyödylliseksi. Muutenkaan H ei reissusta nauttinut, hän kun on nykyään melkoinen kotihiiri.

Minä valokuvasin hylättyjä asemia ja hylättyä lentokenttää ja päädyin tapaamaan entiset opettajani. Oli tarkoitus mennä kahville fotojournalismin opettajani kanssa, mutta päädyinkin Lettestraßen hostelliin katselemaan kommentoimaan toisen vuoden opiskelijoiden töitä. Outo deja vu omasta toisen opiskeluvuoden reissustamme, ainoa vain että tällä kertaa en istunut lattialla opiskelijoiden joukossa vaan tuolilla opettajarivissä. Outo deja vu oli siinäkin, miten nopeasti entinen proffani palautti koko sen ahdistavan akatemian aikaisen dynamiikan mieleeni. En olisi halunnut jäädä paikalle moneksi tunniksi, mutta minulle ei tullut edes mieleen väittää vastaan, kun hän käytännössä komensi minut paikalle.

No, kun opiskelijoiden työt oli katsottu läpi ja kehuttu, tarjosivat opettajani minulle parit oluset ja päädyin lopulta taksilla takaisin hotellille aamuyöstä. Seuraavana päivänä sompailimme väsyneinä takaisin eteläiseen Saksaan.

Tapasin Berliinissä myös yhden nettitutun ja vietimme päivän kirjakaupoissa ja vanhasta rautatieasemasta tehdyssä puistossa. Berliini käyttää historiaansa hyvin; pois käytöstä päätyvät infrastruktuurin tärkeät osat päätyvät julkiseksi tilaksi. Mielenkiintoisin näistä on Tempelhofin lentokenttä, joka on sekin tosiaan nyt kaupunkipuisto. 

Epävalmis kuva.

Reissu tuntui jokseenkin rankalta, Berliini suurelta, ja kotiinpaluu oli matkan parhaita osuuksia. Ehkä tässä alkaa keski-ikäistyä tai jotain. No, viikon päästä lähden viikoksi Zagrebiin hostellimajoitukseen, joten parempi kerätä jo valmiiksi voimia. (H ei ole tällä kertaa ylipuhuttavissa mukaan - matkan tarkoitus on science fiction -coniin osallistuminen, mikä ei oikein ole H:n juttu.)

Sitten meillä oli rakkaita ystäviä kylässä, mutta siitä seuraavassa päivityksessä.

Rikki, särki

Blogin radiohiljaisuus ei johdu siitä, ettei olisi kirjoitettavaa. Kävimme reissulla Berliinissä, missä törmäsin entisiin opettajiini. Ida, Ville ja Viljami olivat vierailulla. Paljon on siis tapahtunut, mutta kirjoitusväline on särki. Murheenkryyni-Mac hajoitti itsestään sen viimeisen vaihtamattoman osan eli emolevy-näytönohjainkombon eikä enää käynnisty. Olen siis H:n läppärin lainailun varassa, ja se vähä käyttöaika menee duuniin.

Keskiviikkona vien kapineen huoltoon ja kysyn, josko on korjattavissa kohtuuhinnalla vai pitääkö tässä alkaa miettiä uutta konetta. Sitä ennen voisi sitten miettiä lottovoittoa.

Lisäksi harmittaa, että tein Berliinissä pitkästä aikaa kunnolla fototöitä, ja ne kuvat ovat tietysti vain rikkinäisen koneen levyllä. En ollut ehtinyt tehdä backupia viikkoon.

Hyvää päästäisenjatkoa nyt kuitenkin ja palataan asiaan, kunhan on taas kone!

Kevätkylvöt

Meillä on ikkunat kolmeen ilmansuuntaan ja eniten ikkunoita etelään. On myös aikaa pitää huolta kasvillisuudesta. Siispä täällä on harrastettu kevätkylvöjä. H keskittyy basilikaan, minulla on kasvamassa paria eri chililajia ja korianteria. Basilikantaimet koulutettiin tänään omiin purkkeihinsa. 

Lämpötilat ovat jo kohonneet miltei kesälukemiin, viikonloppuna käytiin 20 asteessa. Valoa ja lämpöä riittää, kasveillekin.

pelastetaan afrikan lapset, yksi klikkaus kerrallaan

Lisäilen tuohon alempana olevaan linkkilistaan mielestäni huomionarvoisia kirjoituksia.

Minun piti kirjoittaa tästä jo viime viikolla, mutta ensin oli reissu Salzburgiin ja sitten meille ilmaantui kylään pari opiskelukaveriani Hollannista. Bloggausaika jäi vähiin - oli Parempaa Tekemistä.

Suuri osa meitä somessa roikkujia on törmännyt viime viikolla Invisible Children -järjestön mediakampanjaan Stop Kony 2012. Youtubevideossa amerikkalainen mies kertoo Ugandassa 2000-luvun alkuun asti hirmutöitä tehneestä Joseph Konysta, ja näyttää kuvia omasta pienestä vaaleasta pojastaan, kai siksi, että valkoihoisen ei-afrikkalaisen suuren yleisön olisi helpompi samastua Konyn uhreihin. Video on taidokkaasti tehty ja ovelasti markkinoitu, kuten myös oheistuotteetkin - ranneke ja tietopaketti vain $30! - eikä ihme, että monet sitä innokkaasti naamakirjassa ja twitterissä jakavat. 

 

Monessa mediassa on ollut jo lisätietoa ja selvennystä siitä, miksi koko kampanja on ongelmallinen jos ei jopa valheellinen ja haitallinen. Minun ei siis enää tarvitse kirjoittaa siitä, mutta jos on jäänyt epäselväksi, niin tässä muutama linkki:

 

Esa Salminen: Kony 2012 - video on vaarallista valkoisen miehen taakkaa

 

Joshua Keating: Joseph Kony is not in Uganda (and other complicated things)

 

Rosebell Kagumire: More perspective on Kony 2012

 

Mark Kersten: Taking Kony 2012 down a notch

 

Michael Deibert: The problem with Invisible Children's Kony 2012

 

Rosebell Kagumire, David Smith: Kony 2012 video screening met with anger in northern Uganda

 

David Rieff: The road to hell is paved with viral videos

 

Minua alkoi kiinnostaa, ketkä ystävistäni tätä kampanjaa lähtivät innokkaasti levittämään, ja ketkä taas jättivät väliin. Näyttää siltä, että videota levittävät ystäväpiirissäni lähinnä parikymppiset hollantilaiset ja nelikymppiset amerikkalaiset. Suomalaisista kavereista harva on lähtenyt mukaan, ja ugandalaiset ystäväni taas ovat ymmärrettävästi asiasta eniten tietävinä lähinnä pöyristyneitä koko jupakasta.

 

Tarkoittaako tämä sitä, että 

 

a) suomalaisilla on kriittisempi ote mediaan kuin amerikkalaisilla ja hollantilaisilla?

 

b) klassinen hyvän ja pahan taistelun retoriikka uppoaa paremmin amerikkalaisiin ja hollantilaisiin, kun taas suomalaiset pitävät sitä lähinnä telkkarin ja Sormusten Herran sisältönä?

 

c) suomalaiset kaverini eivät piittaa yhtä paljon Afrikan lapsista, joten jos vaikka uskoisivatkin videon levittämisen olevan se oikea tapa edistää Pohjois-Ugandan lasten eloa, eivät viitsi sitä tehdä?

 

d) eurooppalaiset vanhetessaan kyynistyvät eivätkä enää usko kaikkea mitä näkevät youtubevideoissa, mutta amerikkalaisille ei käy samoin?

 

e) hollantilaiset ja amerikkalaiset uskovat suomalaisia enemmän, että on parempi tehdä jotain, ihan mitä tahansa! kunhan tehdään jotain! kun taas suomalaiset harkitsevat enemmän, onko teoista seurauksena niiden kohteille haittaa vai hyötyä?

 

f) suomalaiset huomaavat, että kampanjan tarkoituksena on aseistaa yhtä konfliktin osapuolta ja kannustaa amerikkalaisten joukkojen lähettämiseen alueelle, ja he suhtautuvat tähän paljon penseämmin kuin amerikkalaiset ja hollantilaiset?

 

g) jotain ihan muuta, mitä? Ja mitä pelleilyä tämä omien kavereiden käyttäminen otantana yleensäkin on?

 

No. Tämän ei tietenkään ole mitenkään tarkoitus olla vakavaa pohdintaa. Viime viikolla saadessani sähköpostitse ja naamakirjan kautta osallistumispyyntöjä ja sitten erittäin tuohtuneita vastauksia, kun kritisoin koko kampanjaa, mietin, että itsekin aktivistiaikoinani rynnistin pelastamaan maailmaa sinne sun tänne tuntematta kulloisenkin kohteen ongelmakenttää. Silloin, ennen webiä ja naamakirjaa, se tehtiin seisomalla banderolli yhdessä kädessä ja megafoni toisessa jonkun suurlähetystön kulmalla pakkasessa. Nykyään sama hoituu omalta koneelta yhdellä klikkauksella, ja kampanjamateriaalikin näyttää hiton paljon paremmalta. Tietämys ei silti välttämättä ole kovasti lisääntynyt.

Rgbg, osa 3

Millainen sitten on meidän Regensburgimme? 

Asumme 1800-luvun lopulla rakennetussa talossa ihan asemanseudun vieressä. Talossa on viisi kerrosta ja joka kerroksessa yksi asunto. Olohuoneen ja keittiön ikkunoista näkyvät junat; matkustajajunat Wieniin, Müncheniin ja Frankfurtiin, tavarajunat minne vain. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ikkunoista näkyy Pyhän Teresan karmeliittaluostari, joka on suoraan vastapäätä. 

Luostarikompleksiin kuuluu myös lastentarha ja ainakin ennen siinä oli myös lastenkoti tytöille. En minä niitä lapsia yleensä näe, mutta nunnat parveilevat tuossa pihalla yhtenään. Kylppäristämme on myös suora näköala luostarin ruokasaliin (ja toisinpäin, joten vaatteidenvaihdossa tulee olla diskreetti). 

Tämä alue on keskustaa. Muita tuntemiamme kaupunginosia on ensinnäkin Prüfening, jossa H asui ennen. Se on jokivarressa lännessä ja ns. parempaa aluetta. Prüfeningin asunto oli tosin kellarikämppä autotallin alla, joten ei niin erinomainen. Sen vieressä oli vanhan roomalaisen panimon raunio ja toisella puolella pelto ja Tonava. Prüfeningissä sijaitsee myös vanha linna ja erinomainen biergarten Goldener Hirsch. Biergartenit toimivat muuten näin: on pitkiä pöytiä ja penkkejä. Olutta myydään puolen litran ja litran tuopeissa. Eväät saa ottaa mukaan, eli moni tuo rasioissa tai piknikkoreissa ruoan mukanaan ja ostaa paikasta vain oluet.

Lähellä vanhaa asuntoa on myös Baggersee, pieni lampi Tonavan vieressä. Sitä ympäröi kahden kilometrin pituinen reitti, jota juoksen ympäri ajoittain. Lammessa asuu majava, jolle olemme antaneet nimen Justin Biber.

Toisessa suunnassa on Pentlingin kaupunginosa, missä H myös asui hetken. Siellä on paavin eli Joseph Ratzingerin kotitalo. Joku taloudenhoitaja siellä pitää taloa kunnossa. 

On vielä Galgenberg eli Hirttokukkula, missä ensimmäinen asunto sijaitsi. Rouva Waldowskan ullakolla. Se on taas lähellä yliopistoa, mutta oikein muuta siellä ei sitten olekaan.

Ja sitten viereinen kaupunginosa, Kasernenviertel, joka on melkein kokonaan hylättyä sotilasaluetta. Siellä on piikkilangoin eristettyjä kasarmeja ja kylttejä, joissa varoitellaan että ampuvat jos alueelle tunkeudutaan. Tulevasta käytöstä ei ole tietoa; joku ehdotti, että kasarmeihin voisi sijoittaa turvapaikanhakijoita.

Arkielämäämme kuuluvat myös Aldi ja Kaufland. Aldi on se kauppa jossa käymme kerran viikossa kuluttamassa n. 25 euroa yhden viikon ruokiin. (Ihan totta!) Kaufland on aseman ostarilla ja sieltä ostetaan kahvi, koska Aldista ei saa hyvää kahvia. Harvemmin käymme sitten Khanin kaupassa ostamassa mausteita tai intialaista pikaruokaa tai Hong Kong -kaupassa ostamassa edamameja, papuja, linssejä tai nuudeleita. Etnisiä kauppoja on tietysti koko lailla vähemmän kuin Hollannissa, mutta sentään muutamia.

Illanviettopaikkoja Regensburgissa on hyvin paljon. Yliopistokaupunki; parin metrin välein on pieni pubi. Kaksi kilpailevaa irkkupubiakin löytyy, Iris Harp eli tuttavallisemmin Iirisharppu, ja Murphy's Law. Kummassakin kokoontuu englanninkielisten ihmisten keskustelukerho, koska porukka riitautui keskenään joulun alla ja jakautui kahtia. Minä yritän olla ottamatta kantaa ja käyn harvakseltaan kummassakaan. Venäläisen kaverini Elenan kanssa käymme joskus opiskelijabaari Saxissa päivittelemässä, kuinka olemme ainakin 15 vuotta vanhempia kuin kaikki muut paikalla. Sax on halpa ja siellä on loistava lautapelivalikoima.

Jos kaupungista haluaa päivä- tai viikonloppuretkelle muualle, voi matkustaa vaikka Passauhun, Nürnbergiin, Müncheniin, Innsbruckiin, Salzburgiin, Prahaan, Wieniin, Garmisch-Partenkircheniin tai jopa Pohjois-Italiaan tai Sveitsiin. Sijainti on hyvä, mutta järviä tai varsinkin merta on ikävä. Käytännössä matkailemme tällä hetkellä hyvin vähän, sillä H tekee töitä noin 60 tuntia viikossa ja minä taas teen töitä yö- ja viikonloppupainotteisesti. Tilanne tosin muuttuu ihan kohta, kun H:n rahoitus ensi viikolla loppuu.

Rgbg, osa 2

Nurkan takaa iski tauti, ja jäi tämä jatko vähän myöhemmäksi. Nyt on vuotuinen kuume selätetty ja voin jatkaa.

Kuten edellisessä osassa mainitsin, Regensburgin eloon kuuluu erottamattomana osana Thurn und Taxisin suku linnoineen. Suku on kotoisin Lombardiasta, missä heidän nimensä 1100-luvulla oli Tasso eli mäyrä. Nimi saksalaistettiin Dachsiksi ja lopulta se muotoutui Taxisiksi; takseista ei siis ole ollut kyse.

Thurn und Taxisin vaakuna.

1600-luvun alkupuolella suvusta tuli kreivisuku ja vuosisadan puolivälissä he muuttivat nimensä Thurn und Taxisiksi. Vielä saman vuosisadan loppupuolella Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Leopold I korotti suvun ruhtinassuvuksi.

Euroopassa suku on kuuluisa postilaitoksestaan. 1500-luvulla Taxisin perhe oli keisarillinen kuriiriperhe, joka kuljetti postia Pyhästä saksalais-roomalaisesta valtakunnasta Espanjaan, Espanjan Alankomaihin ja Burgundiaan. Postimestarin toimesta tuli perinnöllinen, ja se siirtyi Thurn und Taxisin perheen sisällä vuoteen 1867, jolloin firma oli sulautettu Preussin postilaitokseen.

Postin lisäksi perheellä on ollut paljon muitakin bisneksiä, mm. panimoita. Vieläkin suurin osa Regensburgin pubeista tarjoaa hanasta Thurn und Taxisin pilsneriä tai vehnäolutta, vaikkakin panimotoimintaa taitaa harjoittaa nykyisin Paulaner Münchenissä.

Suvun koti on St. Emmeramin linna Regensburgin keskustassa. Linna oli pitkään suljettu yleisöltä, mutta nykyisin uteliaat voivat mennä maksulliselle kiertokäynnille aarrekammioihin ja toki kuljeskella linnan puistossa, tosin vallihaudan huonommalla puolella. Linna perustettiin alunalkaen benediktiiniluostariksi vuonna 739, mutta luovutettiin noin tuhat vuotta perustamisensa jälkeen Thurn und Taxisin perheelle.

Ruhtinasperhettä johtaa nykyisin Albert II, Thurn und Taxisin 12. prinssi, mutta perheen kuuluisin jäsen on ehdottomasti hänen äitinsä ruhtinatar Gloria. Gloria syntyi köyhäksi kreivittäreksi vuonna 1960 ja toimi mm. tarjoilijana St. Moritzissa ennen kuin tapasi itseään 35 vuotta vanhemman Johannes Thurn und Taxisin ja meni naimisiin. 1980-luvulla Gloria oli naistenlehtien sivujen vakitäytettä. Hänen lempinimensä oli Gloria TnT, ja hän järjesti valtaisia bileitä ja törsäsi rahaa enemmäin kuin puolisonsa ehti sijoituksillaan kerätä.

Gloria TnT, the Dynamite Socialite

Törsäilevä elämä loppui Johanneksen kuolemaan ja mahtaviin veromätkyihin. Nyt Gloria on muutenkin seestynyt. Hänet voi nähdä kaupungilla ulkoiluttamassa pieniä imagoon sopivia koiria, tai sitten linnan joulumarkkinoilla lukemassa evankeliumia rahvaalle. Hänestä on myös tullut kovin, kovin katolinen, ja nykyisen paavin hyvä ystävä. 

Vaikka perheellä ei varsinaista valtaa kaupungissa olekaan, tietävät he hyvin merkityksensä paikkakunnalle. Vanity Fairin haastattelussa muutama vuosi sitten Gloria antoi tämän näkyä.

"I must tell you, I learned a lot from Princess Grace and Prince Rainier," she explained. "I would never want to turn Regensburg into another Monte Carlo—in any case, we are not sovereign rulers, we are normal citizens—but we can all learn from the way they promoted their country. At the end of the day, my green and blue and yellow hair made me interesting and made this place interesting. If I have 150,000 visitors a year, it's not only because they want to see the history of the Thurn und Taxises, but also where Gloria lives."

Seuraavassa osassa kirjoitan meidän Regensburgistamme, eli siitä arkiversiosta, joka on osa jokaviikkoista elämäämme. 

Rgbg, osa 1

En ole aiemmin blogannut kunnolla tästä uudesta kotokaupungistani, joten tässä nyt sitten. 

Regensburg on keskikokoinen kaupunki Baijerissa. Ei suuri, ei pieni, ehkä noin Jyväskylän kokoinen. Koska kyseessä on ei-niin-suuri kaupunki Baijerissa, olisi paikka auttamattoman vanhoillinen jos täällä ei olisi yliopistoa. Koska täällä on yliopisto, on kaupungissa paljon nuorta väkeä ja aivan hirmuisen paljon pieniä kivoja baareja. 

Yliopiston lisäksi kaupungissa on kolme jokea: Tonava, Regen ja Naab. Tonava kulkee keskustassa ja sen ylittää kivinen, lähes 1000 vuotta vanha siltä. Sitä pitkin ristiretkeläiset pääsivät aikoinaan joen eteläpuolelle matkallaan kurmottamaan vääräuskoisia. 

Kaupunki itse oli olemassa jo kauan ennen ristiretkeläisiä. Ensin olivat keltit, jotka antoivat paikalle nimen Radasbona. Sitten tulivat muinaiset roomalaiset, jotka linnoittivat kaupungin vuonna 90 ja nimesivät sen Castra Reginaksi vuonna 179. Tämä linnoitus oli samassa kohtaa kuin nykyinen vanhakaupunki, suunnilleen siellä, missä Obere ja Untere Bachgasse kulkevat. Eli noin nallekarkkikaupan ympäristössä.

Roomalaisten aikana ja jälkeen täällä oli tärkeä piispanistuin, ja piispuus epäilemättä näkyi kaupungissa. (Oikeastaan kirjoitin tuon lauseen jotta pääsin sanomaan 'piispuus'.) 

Kun kivisilta oli rakennettu, tuli kaupungista tärkeä kauppapaikka, tätä kautta kun kuljettiin Pohjois-Euroopasta tuossa vähän etelämmässä olevaan Venetsiaan. 1200-luvulta Regensburg oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtakunnankaupunki. 1600-luvulla kaupunki oli vielä tärkeämpi, kun täällä oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Immerwährender Reichstag, eli ikuinen hallintoistuin.

1800-luvulla Regensburgista tuli Baijerin osa ja sitten tietysti lopulta myöhemmin Saksan osa. Merkitys väheni, kuten kaikkien vanhojen suurten kauppakaupunkien. 1900-luvulla täällä oli Messerchmittin lentokonetehdas tuolla Prüfeningissa, missä ennen asuimme. Sen kosauttivat liittoutuneet sodassa, mutta itse kaupungin keskusta jäi ehjäksi. Keskusta on vanhaa taloa täynnään, osaksi siksi, että kaupunki meni joskus historiansa aikana vararikkoon eikä sillä ollut rahaa uudistua, osaksi siksi, että liittoutuneet tosiaan ystävällisesti pudottivat pomminsa Messerschmittien päälle eivätkä tänne meidän asuinsijoillemme.

Yliopisto perustettiin vasta 1960-luvulla ja rakennettiin myös silloin. Kampusalue on pari kilometriä ylämäkeen keskustasta ja näyttää lähinnä hirvittävän rapistuneelta versiolta Otaniemestä. Kuuluisin entinen professori ja samalla kuuluisin regensburgilainen on Joseph Ratzinger, nykyinen paavi. Kyllä, yliopisto on katolinen. 

Roomalaisten, ristiretkien, Pyhän roomalais-saksalaisen imperiumin ja paavin lisäksi kaupungin historiaan ja nykyhetkeen kuuluu Thurn und Taxisin ruhtinassuku, joilla on linna tuossa muutaman sadan metrin päässä. Heistä kerron seuraavassa osassa.

Väärin kampanjoitu

Huomenna Suomi valitsee, kaikkein todennäköisimmin, edustajakseen oikeistolaisen suurituloisen suurten ikäluokkien heteromiehen. Asiassa on ehkä vain yksi hyvä puoli. Se, että loppuu tämä kyseisen, maassa jo tiukasti valtaa pitävän kansanosan mediauhriutuminen.

Viime päivinä on saatu kuulla ihan käsittämättömiä ulostuloja Haaviston kampanjaa (ja toki persoonaa, mutta se oli odotetttavissa) vastaan. Kampanjointi on vääränlaista, kun se on 'sirkustelua'. Konserttien ja taidetapahtumien ja flash mobien ja porukkatapaamisten sijasta pitäisi kampanjoida 'tavallisesti'. Arvokkaasti kaltaisten joukossa? Eihän se nyt käy, että politiikka on kaikille ja se on hauskaa! Olisihan se syytä säästää hyvätuloisille keski-ikäisille heteroille, kuten ennenkin.

Niinistön kampanjaorganisaatiokin veti herneen nenuun, kun Yle:n Strada kertoi Haaviston kampanjan tukikonsertista. Joku käsittämättömän pallopäinen älynväläys oli soittaa kampanjatoimistosta Yleen ja vaatia, että Haavistoakin haastateltaisiin 'tylsässä ostoskeskuksessa'. Niin että jos toisen ehdokkaan tapahtumat ovat niissä tylsissä ostareissa, ei se nyt käy että toisella on jotain ihan muuta ja näyttävämpää.

Kuten Ylen kolumnisti kirjoitti,

"Viime päivinä Niinistön taustajoukoissa on riehuttu aivan järjettömällä tavalla. Siellä on unohtunut täysin se, miten mediaa kohtaan käyttäydytään. Ilmeisesti Ultra Bra -konsertin saama huomio sai heidät polttamaan päreensä. Mopo on nyt karannut."

Mutta ehkä parhautta ovat nämä tuulikkiukkolat ja maakuntien kokoomuslaiset blogaajat, joiden mielestä Haaviston kannattajilla on meneillään joukkohysteria, kiihko, taistolaisuus, fasismi, pohjoiskorea ja stalin. Jep jep. On tietysti aina vaikeaa, kun huomaa, että aika onkin kulkenut eteenpäin, eivätkä vuosikymmenien takaiset arvopainotukset enää olekaan tärkeitä isolle osalle kansaa. Tuollainen paniikinomainen reagointi ja varsinkin ikuvanhojen mörköjen esiinveto tilanteen selitystekijöiksi vain entisestään korostaa, kuinka moni on lopulta jäänyt ajastaan jälkeen, jonkinlaiseen vanhaan kunnon Suomeen (tm), jossa asiat vielä olivat käsitettävällä tolalla ja jossa keski-ikäisen hyvätuloisen heteroveijon hegemoniaa ei uhannut yhtään mikään. 

Naamakirjassa ja palstoilla ihmiset kyselevät - näemmä ihan tosissaan - että onko Suomessa nyt edes sallittua olla oikeistolainen, kun kulttuuriväki "propagandoi" niin innoissaan Haaviston puolesta. Jaa, enpä tiedä. Kokoomus on maan suurin puolue. Meillä on kokoomuslainen pääministeri, ja kohta todennäköisesti myös kokoomuslainen presidentti. Maata on jo pitkään johdettu oikealta, eikä trendi näytä ihan kohta muuttuvan. Kaupallinen media on aika avoimesti liputtanut kokoomuslaisen ehdokkaan puolesta, ja valtiollisen median puolella kantansa ilmaissut hyllytetään. Ehkä te, hyvät kokoomuslaiset veljet, kestätte sen että muutama kirjailija, taiteilija ja lauluntekijä liputtaa toisten arvojen puolesta? Ja jos ette, lopettakaa ainakin ruikutus, koska ei ole mitään niin naurettavaa kuin hyvätuloinen suurten ikäluokkien heteromies joka yrittää väkisin asettua uhrin asemaan.

Talvi

Regensburgissa on kunnolla pakkasta; on helmikuu. Satu kävi kylässä ja parin päivän aikana puhuimme supernovista, yliopistomaailmasta, matkustuksesta, vanhoista ystävistä, koirista, Battlestar Galacticasta, ruoasta, kirjoista, aivoista, polkupyöristä, elämästä ja muustakin. Ystävät ftw.

Hyviä asioita

Keventämislupaukseni takia kerron vielä hyviäkin asioita tuon byrokratiapläjäyksen vastapainoksi. (Lisäksi aion lähiaikoina blogata tästä kaupungista ja alueestakin, koska niistä en ole kirjoittanut vielä paljon mitään.)

Meille on tulossa vieraita. Ystävä Sveitsistä ensi viikolla, ystävä Hollannista helmi-maaliskuussa ja ystävät Helsingistä huhtikuussa, sekä mahdollisesti vielä ystävä Hollannistakin huhtikuussa. Mahtavaa!

Arkielämä on hauskaa. Elämä tuntuu aika keveältä ja mukavalta, vaikka tilanne onkin tulevaisuuden suhteen auki.

Byrokratia 6 - me 0

Ei ole ihan hienosti lähtenyt käyntiin tämäkään vuosi 2012, ainakaan taloudellisella saralla. (Ehkä juuri alkanut oma vuoteni, Lohikäärmeen vuosi, korjaa kaiken?)

Ensin saimme kuulla, että koska H sai loppuvuodesta yliopistolta käyttämättömät lomat rahana (eipä hän sairaalassa tai toipilaana ollessaan voinut lomapäiviään käyttää), joudumme maksamaan kesältä saatuja sairaspäivärahoja takaisin 2500 euroa. Tuntuu kohtuuttomalta, mutta minkäs teet. 

Sitten saimme kuulla, että Hollannin verotoimisto oli hukannut sinne lokakuussa lähettämämme paperit, joilla oli tarkoitus selventää Hollannin tulomme vuodelta 2010. Käytännössä kyse oli siis kahdesta lomakkeesta, joihin tarvittiin leima ja allekirjoitus. Uusia versioita ei voitu ottaa vastaan faksilla tai sähköpostilla - "it's not possible" - joten lähetimme postitse uudestaan. Nyt ko. toimisto ei suostu kertomaan meille, josko heillä on paperit, ja käskee odottamaan kuusi viikkoa. Ainoa vain, että tarvitsemme ko. paperit Saksan veroilmoitusta varten, jonka ehdoton takaraja on neljän viikon päästä.

Jos saamme ko. lomakkeen, tarkoittaa se meille paljon veronpalautuksia. Jos emme, ei tule veronpalautuksiakaan. Nyt aion yrittää palkata jonkun hollantilaisen toverin käymään kaavakkeen kanssa Heerlenin verotoimistossa. Tai matkustan itse junalla sinne ja takaisin.

Kolmas soppa on se, että Hollannin verotoimisto vaatii minua selvittämään kaikki tuloni vuodelta 2009. Olen muka saanut jotain alennettua sairasvakuutuskorvausta liikaa, ja nyt pitäisi sitten ehkä maksaa jotain takaisin.  Täytyy myöntää, että hädintuskin muistan, mitä vuonna 2009 tapahtui - H vaihtoi Lundista Regensburgiin? Me taisimme olla kesän Suomessa? Mä myin ehkä pari kuvaa?

Joskus tuntuu siltä, että näiden kuvioiden setvimiseen ja byrokratian pyörittämiseen menee enemmän aikaa kuin nykyiseen osa-aikaduuniini. Odotan sitä tilannetta, jossa selvitämme asioita enää vain yhden maan verottajalle, ja jossa ikäviä yllätyksiä ei rynnistä eri instanssien nurkkien takaa.

Toiselle kierrokselle

Eilen oli mahtava ilta; yllättäen ehdokkaani Pekka Haavisto valittiin toiselle kierrokselle. Sanon "yllättäen" siksi, että Sauli Niinistölle on pedattu presidentinpallia läpihuutojuttuna jo kuukausia. Jos on kuitenkin viitsinyt seurata esimerkiksi debatteja ja haastatteluja, on aika selvää, kuinka edukseen Haavisto esiintyy verrattuna muihin ehdokkaisiin. Ja jos seuraa somea, on myös selvää, kuinka iso noste nyt on.

Silti. Tämä oli vasta ensimmäinen kierros ja toinen on sitten ihan eri juttu. Toki hengästyneet kokoomusystäväni jo juhlivat voittoa, vaikkakin hieman väritetyin faktoin; Niinistön saamat 1,1 miljoonaa ääntä ensimmäisellä kierroksella olivat kuulemma "historialliset", vaikka Tarja Halonen sai vuonna 2000 ensimmäisellä kierroksella yli 1,2 miljoonaa ja 2006 1,4 miljoonaa. Noinakaan vuosina Halosen valinta ei ollut mikään läpihuutojuttu, vaan toinen kierros meni aika tiukaksi. Läpihuutojutuksi tämä ei muodostu Niinistölle nytkään.

Jännäksi menee.

2

Huomenna lähdemme päiväretkelle Müncheniin. Ensin oli tarkoitus ajaa sinne autolla ja tulla valoisaan aikaan takaisin (H ei mielellään aja pimeässä), mutta sitten huomasimme, että Deutsche Bahn tarjoaa 29 eurolla BayernTicketin, joka on jonkinlainen koko päivän koko osavaltion alueella voimassa oleva lippu viidelle. Meitä nyt ei ole kuin kaksi, mutta silti hinta on halvempi kuin bensakulut. Katsos, VR, näin se pitää tehdä!

Lipulla voi myös matkustaa paikallisliikenteen junissa, metroissa, busseissa ja raitiovaunuissa, joten München on huomenna meidän. Julkisen liikenteen kartta näyttää vähän monimutkaiselta.

Ensin aiomme mennä Suomen konsulaattiin piirustelemaan kakkosia paperiin. Sitten käymme Deutsches Museumissa katsomassa V2-raketteja ja lentosimulaattoria ja kuuautoa ja muuta metkaa. Illalla syömme vielä japanilaisessa baarissa jotain pientä ja tulemme myöhäisellä junalla takaisin Regensburgiin. Jossain välissä voisi myös löytää pari geokätköä.

Äänestys on siis se pääasia ja nuo muut toiminnot ovat bonusta. Pitää ottaa reissusta kaikki irti, sillä tietynlaisilla kakkoskierroskombinaatioilla minun on jätettävä ensimmäistä kertaa elämässäni äänestämättä. En ole kyennyt vakuuttamaan itselleni, että missään tilanteessa voisin edes jonkinlaisen pienemmän pahan periaatteella äänestää Niinistöä, Väyrystä tai Soinia. (Tai Essayahia, mutta hänen jatkoonpääsynsä vaatisi jo jotain todellista hellarijumalan interventiota.) Jos noista sitten joku pari on toisella kierroksella, säästyy minulta toinen matka Müncheniin.

2012

Joulu oli ja meni, jotenkin nopeasti. Odotin joulua tänä vuonna ehkä enemmän kuin vuosiin mutta sitten se jotenkin sujahti ohi ilman, että osasin siihen keskittyä. Varmaan aika isoksi osaksi siksi, että joululomamme on melkoista viuhtomista paikasta toiseen, ja osaan kehittää itselleni stressin siitä, missä ehdimme käydä ja ketä ehdimme nähdä. Ei siinä oikein sitten ehdi rauhoittua tunnelmaan. Ensi vuonna tähän pitää tulla muutos.

Ihanaa toki oli, ei siinä mitään. Tapasin vanhoja ystäviä; sellaisia, jotka olen tuntenut 14-28 vuotta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin hauskoja asioita. Itse jouluaatto oli hauska, kun residentti 2,5-vuotias osasi ottaa siitä ilon irti. Sukulaisia kohdattiin 31 henkeä, joista yksi ihan uusi ja tuore.

Saimme ihan järisyttävän paljon upeita joululahjoja ja lisäksi minä sain mahtavia syntymäpäivälahjoja. Siis niin hienoja, että melkein nolottaa. Kiitos, suku ja kaverit. Residentti 2,5-vuotias oli myös vaikuttunut; scifileffakirjan Wrath of Khan -juliste sai aikaiseksi vilpittömän "Voi kuinka kaunis! Voi kuinka kiva!" -huudahduksen.

Nyt on sitten 2012 ja 35. Puhelimessa sain kuulla tulleeni aikuisen ikään; pitäisikö sen tarkoittaa jotain? Harkitsen ikäkriisin kehittämistä, mutta koetan vielä jarruttaa.

Vuodelle 2012 suunnittelen enemmän kivoja asioita. Töitä pitää tehdä, tulevaisuutta selvittää ja rahaa säästää, mutta muuten on keskityttävä hauskuuksiin. Aion geokätköillä, lenkkeillä, lukea hyviä kirjoja, katsoa hyviä leffoja ja matkailla pienimuotoisesti. Tiedän jo meneväni Euroopan scifi-ihmisten tapaamiseen Zagrebiin huhtikuussa ja muutkin pienet reissut lähialueille houkuttavat. Tuossa ihan ensimmäisenä matkaamme 14.1. Müncheniin äänestämään ja vierailemaan tekniikan museossa.

Vuoden pointti olkoon siis keventäminen. Ei painon, mutta elämän.

Se perinteinen uudenvuodenmeemi

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin? 

 

Valmistuin korkeakoulusta. Olin omaishoitajana. Osallistuin juoksukilpailuun. Tunsin oloni vieraaksi Suomessa.

 

 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi ja teetkö enemmän ensi vuodelle? 

 

En luvannut mitään. Nyt lupaan että juoksen taas säännöllisesti.

 

 

3. Synnyttikö kukaan läheisesi? 

 

No juu. Maailmaan tulivat siskonpoika Lassi, H:n veljentytär Lumia, serkunpoika Eemil ja ystävien lapset Ansa, Ella, Viljami, Kaisla ja Touko. 

 

 

4. Kuoliko kukaan läheisesi? 

 

H:n Jenni-mummo ja sitten eräs Hollannin aikojen ystävämme.

 

 

5. Missä maissa kävit? 

 

Vietin tammi-helmikuun Hollannissa, maalis-huhtikuun Suomessa, touko-kesäkuun Hollannissa ja loput Saksassa. Lisäksi kävin Tsekissä, Ruotsissa, Tanskassa ja Itävallassa. Matkailu jäi siis edellisvuosia huomattavasti vähäisemmäksi, vaikka oli sitä kyllä tässäkin. 

 

 

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011? 

 

Haluaisin, ettei kenellekään lähellä kävisi mitään ihan kamalaa. Ja sit kiitos yhden rantaloman.

 

 

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi? 

 

9.7. oli sekä viimeinen opiskelupäiväni että H:n onnettomuuspäivä.

 

 

8. Mikä oli suurin saavutuksesi viime vuonna? 

 

Valmistuminen.

 

 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi? 

 

En onnistunut polkaisemaan fotaajan uraa käyntiin. Ne olosuhteet. Ylisuorittajana tunnen silti asiasta epämääräistä syyllisyyttä.

 

 

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista? 

 

Minulla oli yksi nuhaflunssa. H:lla sitten oli mrsa, keuhkokuume ja se onnettomuus ja sen kaikki jälkiseuraukset. Mielelläni olisin tasannut tauti- ja vammakuormaa hieman.

 

 

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit? 

 

En muista että olisin ostanut mitään erityistä.

 

 

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä? 

 

Siskontyttäreni Ronjan.

 

 

13. Kenen käytös masensi?

 

Kahden opiskelutoverini ja muutaman muunkin holskukaverin. Muutaman ihmisen kesällä ja syksyllä. Suomen kansan syvien rivien.

 

 

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi? 

 

Vuokriin, asunnonmetsästykseen ja sensellaiseen. Valmistumiseen meni myös paljon.

 

 

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi? 

 

Valmistumisesta. Siitä, että asutaan taas H:n kanssa samassa kodissa arkena ja juhlana.

 

 

16. Mikä laulu / levy tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011? 

 

Joanna Newsomin Peach Plum Pear.

 

 

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko: 

 

a) onnellisempi vai surullisempi?

 

Enpä oikeastaan tiedä. 

 

 

b) laihempi vai lihavampi? 

 

Pari kiloa vähemmän minua taitaa olla. Kesällä paino putosi 45 kiloon mutta viisi kiloa tuli takaisin syksyllä. Juoksemisen takia kroppa on kyllä eri muotoinen kuin ennen.

 

 

c) rikkaampi vai köyhempi? 

 

Köyhempi.

 

 

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän? 

 

Luottaneeni, että kaikki kyllä järjestyy.

 

 

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän? 

 

Pelänneeni.

 

 

20. Kuinka vietit joulua? 

 

Omien parissa, ensin Pasilassa, sitten Paraisilla, sitten Porissa ja sitten Kotkassa.

 

 

22. Rakastuitko vuonna 2011? 

 

Minähän olen tässä ollut tuon saman miehen kanssa kohta 12 vuotta.

 

 

23. Kuinka monta yhdenyön juttua? 

 

0

 

 

24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi? 

 

Battlestar Galactica. Uusi versio, ei se 80-lukuinen!

 

 

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan? 

 

Sanotaan, että viha on liian voimakas sana, mutta tunnen negatiivisia tunteita paria sellaista kohtaan, joiden suhteen olin viime vuonna tähän aikaan vielä positiivisella mielellä.

 

 

26. Mikä oli paras lukemasi kirja? 

 

En oikein muista. Richard Feynmanin Perfectly Reasonable Deviations from the Beaten Track oli kyllä hyvä. 

 

 

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi? 

 

Joanna Newsom ehkä.

 

 

28. Mitä halusit ja sait?

 

Tutkinnon. Hifkille mestaruuden ja Suomelle myös. Heh heh.

 

 

29. Mitä halusit muttet saanut? 

 

Loman. Selvyyttä jatkoon. Rentoutumista ja rauhaa. Töitä valokuvaajana. Vasemmiston veret seisauttavan vaalivoiton.

 

 

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna? 

 

En muista nähneeni elokuvia.

 

 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit? 

 

Täytin 34 ja siitä on ihan kohta vuosi.

 

 

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän? 

 

Jos H ei olisi kiivennyt eikä pudonnut.

 

 

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011? 

 

Hyvä jos muistin pukeutua. Mutta joo, kapeat farkut ja pitkähihainen t-paita. Tai sitten t-paita, juoksuhousut ja lenkkarit.

 

 

34. Mikä piti sinut järjissäsi? 

 

Helvetinmoinen sinnikkyys.

 

 

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi? 

 

Eduskuntavaalit ja noi persut.

 

 

37. Ketä ikävöit? 

 

Ystäviä; nyt niihin kaikkiin on taas satoja kilometrejä, Regensburgissa en tunne ketään. Mutta ikävöintitilanne on silti tosi jees verrattuna aikaisempaan, koska asumme taas H:n kanssa samassa kodissa. Se on oikeasti erittäin pop ja hip ja arki on hauskaa.

 

 

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen? 

 

Tuo pieni Lassi.