26.5.10

Out of Africa


Olen palannut kotiin. Vähän oli taas hankala matka - J loukkasi selkänsä toisiksi viimeisenä päivänä, joten minä roudasin kaikki meidän varusteemme (sanon vain, että kahden fotaajan varustus ei ole kevyttä kamaa). Paljon on kerrottavaa vielä, mutta perjantaina odottaa collectieve beoordeling eli lukuvuoden loppuarvostelu, joka teettää ympärivuorokautisesti töitä tällä hetkellä.


Uganda teki minuun aivan valtaisan vaikutuksen. Olen niin tyytyväinen, että uskalsin mennä. 

22.5.10

Bavubuka, osa 2


Viimeinen ilta Ugandassa. Liikaa kirjoitettavaa, pää täynnä asioita. Pelottaa että parin päivän päästä tämä kaikki on kuin unta ja että kaikki tuntuu miedolta ja laimealta ja mauttomalta ja värlttämältä Afrikan jälkeen.


Nyt laitan vain muutaman portretin.


 


 



 



 



 


19.5.10

Jinja Police HQ


 Tällä kertaa pari kuvaa ensin ja tekstiä myöhemmin, kunhan ehdin. Tulin aamupäivällä takaisin Kampalaan Jinjasta - ensin kävelin pari kilsaa taxiparkkiin ja väistelin bodatarjouksia ja yhtä avioliittotarjousta, sitten istuin pienessä minibussissa 30 muun ihmisen kanssa pari tuntia kuin sillit purkissa ja lopulta vroomasin boda-bodan kyydissä Ntindaan. Jan jäi vielä sinne, eli tänään sankarimatkailin ihan keskenäni.


Tänään pitää tehdä vähän kouluhommia ja sen jälkeen ehdin kertoa taas kokemuksiani. Alemmassa Ggaba-stoorissa on myös pari uutta kuvaa.



Meidän varusteet informaatiohuoneen edessä.


 



Yksi tutkintahuone.

16.5.10

Vapaapäivä


 Kävimme veneilemässä Viktoriajärvellä ja syömässä erinomaista savustettua kalaa Ggabassa.



(Enemmän kuvia sitten kun tulemme Jinjasta ja netti ehkä toimii paremmin?)


Edit: No pari kuvaa lisää.



Vähän on isompi savustuspannu kuin Haikkolaisessa.


 



Ggaba cool guy.


 

15.5.10

14.5.10

Bavubuka


 Eteläisen kaupunginosan slummissa on pieni talo, joka näyttää sisältä kuin afrikkalaiselta Putkinotkolta (Oranssin, ei Joel Lehtosen). Seinillä on maalauksia ja viestejä muille, kirpputorisohvilla viruu nuoria, tallissa painetaan teepaitoja ja musiikki soi. Tämä on Bavubuka, paikka, jossa vähän helvetin köyhä nuoriso ja lapsilauma tapaa, hengaa, juttelee, hiphoppaa, leikkii ja suunnittelee tulevaisuuttaan.



 

M on 10 tai ehkä 11. Kysyn syntymäpäivää, ja poika leväyttää kätensä levälleen ja sanoo reteästi, että "Me, I celebrate eeeeeeevery day!" Ei kai se niin tarkkaa olekaan. Hän haluaa isona sekä journalistiksi että lakimieheksi, jotta voi korjata vääryyksiä ja taistella oikeuden puolesta. Poika on fiksu, selvästi fiksu. Mahdollisuudet vain ovat kapeat; Meddin äidillä ei ole varaa edes peruskoulun lukukausimaksuihin.

 


 

A on pieni tyttö koulumekossa. Hän haluaa olla jokaisessa valokuvassa. Kun en kuvaa, hän tulee luokse ja ottaa kädestä tai nojautuu kylkeen. Hän poseeraa kuin ammattilainen ja nauraa, kun näytän kuvia. A ei puhu englantia, vain lugandaa, joten tarvitsemme tulkin. Kun olen lähdössä, hän syöksyy jalkoihin halaamaan. 

 


 

Isommat pojat istuvat ja lukevat lehtiä ja keskustelevat siitä, kuka Ugandan musiikkitähti milloinkin on hot. He yrittävät kilpaa kertoa, kuinka minun pitää mennä Jinjaan tai Niilille tai Päiväntasaajalle että näen jotain kaunista Ugandaa, eurooppalaiselle sopivaa, sen sijaan että hengaan heidän luonaan Kampalan ikävällä alueella. Yritän selittää, että minua kiinnostavat ainakin tällä reissulla ihmiset eivätkä nähtävyydet, ja pojat nauravat hämmentyneinä. He pyytävät kertomaan Suomesta ja minä kerron, mutta kaikki kertomani asiat eivät oikein mene perille, miksi menisivätkään, en minäkään tajunnut Ugandasta mitään ennen kuin tänne tulin. 

 

Kun lähden, pienin pojista haluaa kantaa kassiani, eihän se sovi, että vieras kantaa laukun itse. Jätkä on noin reppuni kokoinen ja tosi ylpeä. Kävelemme päätielle, jonka vieressä makaa kuollut lehmä. Pyydystämme bodabodan, kolmannen kohdalla hinta saadaan tingtyksi sopivaksi, ja pääsemme matkaan. Bodakuski kaartaa bensikselle ja minä horjun kaarteessa ja huidon käsilläni, jotta pääsen tasapainoon. Bensa-aseman miestä naurattaa niin paljon, että hän taipuu kaksinkerroin. "Sorry muzungu lady but you are really funny muzungu on a boda!"

 

Huomenna menen tapaamaan Bavubukan lapsia ja teinejä uudestaan. Illalla ehkä syömään Roshin ja Maryamin kanssa, sunnuntaina järvelle, maanantaina todennäköisesti Jinjaan.

Luzira


Luziran naistenvankilassa vartijatkin ovat naisia. Vartijat tervehtivät ylempiään kopauttamalla kengänpohjan maahan ja viemällä käden lakinlippaan; vangit tervehtivät vartijoita putoamalla polvilleen. Tavallisilla vangeilla on keltainen mekko, kuolemaantuomituilla mariannekarkin kuvioinen punavalkoinen. 


 

Rekisteröinnissä lattialla istuu parisenkymmentä naista, kahdella vauva rinnoilla. Yksi kerrallaan he kävelevät kyyryssä rekisteröintipöydän ääreen ja polvistuvat sen viereen esittelemään maallista omaisuuttaan. Yhdellä naisella on Always-sidepaketissa viikattuna pari paitaa ja alusvaatteet; hän itkee antaessaan henkilötietojaan ja sormenjälkiään, on kuulemma ensikertalainen. Useimmat tulevat oikeudesta ja ovat jo rutinoituneita. Oikeudenkäyntiä odottelee Kampalan vankiloissa satoja vankeja, joista jotkut eivät ole vuosien tutkintavankeuden jälkeen nähneet kertaakaan asianajajaa tai tuomaria.

 

Vankila on oikeastaan iso avoin tila. Luokkasaliparakissa opetellaan biologiaa, ja vaikeaa sellaista, itse en enää osaa vastaavia kaavioita lukion jäljiltä, jos koskaan tulin niitä oppineeksikaan. Toisella puolella kouluparakkia opiskellaan englantia. Haluamme ottaa kuvan oppimistilanteesta, mutta yhdyshenkilönämme oleva kersantti on kovin hermostunut, eikä tahdo antaa lupaa. Viimein kysyttyämme jokaiselta vangilta luvan, saamme oikeuden kuvata. Kuvasta tuskin tullee mitään, se on sellainen NGO-brosyyrifoto, mutta tulipahan tehtyä. Vankilan keittiössä on kaunis valo. Parakki on sisältä noesta kokonaan musta. Seinänvierustoilla on valtavia metallipatoja ja kekoja matookea, kurpitsaa ja muita kasviksia. Kana juoksee pitkin lattiaa. Ikkunoista tuleva valo osuu vankeihin, jotka istuvat seinustalla odottaen ruoan keittymistä. En saa kersantilta lupaa kuvaukseen, ja Jan ei halua kuvaa ottaa - kauniita kehitysmaakuvia on jo, eikä keittiö liity aiheeseen.

 

Kannamme varusteitamme kenttää pitkin. Minua pienempi vanki tulee ottamaan kädestäni tripodikassin. Yritän estellä, mutta turhaan. "I have been instructed so I must" hän sanoo, sellaisella ilmeellä, että ymmärrän hänelle mahdollisesti koituvan ongelmia, jos hän ei kanna tavaroitani. Annan periksi.

 

Vankilan sairastupa on huone täynnä hetekoita. Siellä olevat naiset ovat yleensä vasta synnyttäneitä. Viisivuotiaiksi asti naiset saavat pitää lapset luonaan vankilassa; sitten lasten täytyy lähteä muualle. Kaikkiaan naisia istuu nyt Luzirassa 322, lapsia 25.

 

Pyydämme saada tavata Susan Kigulan. Hän ilmestyy eteemme yhtäkkiä, saattajan kanssa. Kuolemaantuomitut eivät saa kulkea vapaasti, ja kuten deputy warden minulle selitti, "everyone else works, but those sentenced to death, they do nothing." Susan poikkeaa muista vangeista. Muut katsovat kumarassa alas, Susan kulkee selkä suorassa ja katsoo suoraan silmiin. Pudistamme kättä pitkään ja hän jää pitämään kädestäni kiinni kun kysyn, miten hän jaksaa. Jumala on antanut hänelle elämän, hän sanoo, ja usko on vahva siihen, että hän joskus vielä pääsee pois Luzirasta.

 

Susan on istunut kuolemansellissä 10 vuotta. Vuonna 2000 hänet tuomittiin miehensä murhasta. Todistajana oli parin silloin kolmivuotias lapsi. Aihetodisteitakin oli; minä en tiedä, murhasiko Susan miehensä vai ei. Mistä hänet tunnetaan ei ole tämä Ugandan oloissa varsin tavanomainen henkirikos vaan se, että hän on haastanut Ugandan valtion oikeuteen kuolemanrangaistuksen oikeellisuudesta. Juttu on yhä meneillään. 

 

Miesten puoli on ankeampi. Vankilan rakensivat britit 400 hengelle, nyt istumassa on yli tuhat. Makuusali on rivi patjoja parakissa rikkinäisten moskiittoverkkojen alla. Sairastuvalla sairastetaan todella; tällä hetkellä meneillään on vain silmätulehdusepidemia, mutta aikaisemmin on ollut kuvioissa vakavampia tartuntatauteja, joita Kampalan ja Murchison Bayn ilmastossa riittää. Vankilanjohtaja on sympaattinen giniltä tuoksahtava mies, joka sanoo, että ylikansoitus on vankilan suuri ongelma. Se taas johtuu yleisesti korkeasta rikollisuudesta sekä oikeuskäsittelyjen onnettomasta hitaudesta. Itse lisäisin listaan myös rangaistuksien kohtuuttomuuden - vankilassa istuu muunmuassa mies, joka tuomittiin 20 kuukaudeksi vankilaan puolen euron banaaninipun varastamisesta.

 

Miehet istuskelevat maaassa keltaisissa shortseissaan ja paidoissaan ja _tuijottavat_. Valkoinen nainen ei liene kovin yleinen ilmestys. Katson mahdollisimman useaa silmiin ja tervehdin ugandalaisittain - hello how are you i am fine - ja heitä hämmentää. Kersanttimme on kärsimätön ja haluaa selvästi jo lähteä. Seinäkyltistä luen, että kun vanki istuu rangaistustaan, on hän vanki, mutta vapaaksi päästyään on hän vain mies siinä missä muutkin. Ilmoitustaululta luen, että miestenvankilan vartija S.E. ja naistenvankilan vartija L.R. aikovat heinäkuussa avioitua, ja henkilökunnalta pyydetään avustusta ja siunauksia seremoniaa varten.

 

Illalla menemme Kabira Country Clubiin siemailemaan gintoniceja altaan reunalle. Kontrasti sattuu mieleen. Törmään Miriamiin, Iqbaliin, Hannaan ja Mohammediin ja hollantilaiset toverit ihmettelevät, että joko tuo ehti hankkia kavereita. Myöhemmin puhun yöhön asti erään hikkailevan hollantilaisen perheenäidin kanssa ja matkustamme kaikki nelivetojeepeillämme takaisin kotiin, kuskit joskus seitsemän gintonicin kuosissa.

12.5.10

There is no KELA in Kampala


 


 


Aamulla juoksimme eestaas oikeustalolla, minä ärsyynnyin taas J:hon, joka minusta ei kohtele paikallisia ihan tarpeeksi suurella kunnioituksella. Toisaalta en myös tulkitse tottumattomuuttani tilanteita oikein. J kävi kiillotuttamassa kenkänsä ja siksi myöhästyimme hetken tapaamasta Joyce Ngaizaa. Minusta se oli jotenkin härskiä odotuttaa mustaa lakinaista kenkienkiillotuksen (varsinkin kenkienkiillotuksen!) takia, mutta Joyce kommentoi arvostavasti "First Muzungu man I see who cares about his shoes."


Korkeimman oikeuden saleissa kieppumisen lisäksi söimme samosoita Chief Justicen toimistossa. Oikea puhuttelumuoto oli "My lord". Hän oli hauska mutta arvonsa kovasti tunteva. Minä taas tunsin oloni lähinnä tukalaksi. Chief Justice kysyi minulta naisten asemasta - muistaakseni herra itse on moniavioinen - ja minä koetin muotoilla diplomaattista vastausta. J otti puheeksi anteeksiannon ja oikeuden, yrittäen viitata sillä Idi Aminin aikaan, mutta se on täällä lyhyiden elinaikojen ja nopeasti muuttuvien tilanteiden maassa jo kaukaista historiaa; puhuttiin mieluummin Joseph Konysta. Chief Justicen mukaan jos Kony saadaan kiinni Ugandassa, on hänet tuomittava Ugandassa. Jos muualla, joutukoon Haagiin.


Pienempien tekijöiden tuomitsemisesta ei hän sanonut vankkaa mielipidettä. J kyseli, miten kukaan voi todeta oikeuden tapahtuneen, jos hänen perheensä murhaajat kulkevat kylänraittia vapaina. Chief Justice sanoi, että entä jos se on se hinta jonka rauhasta joutuu maksamaan? Jos muussa tapauksessa sota jatkuu, ja tulee yhä enemmän murhaajia ja murhattuja? J ei minusta käsittänyt, puhui poliittisesta todellisuudesta, vaikka tässä on ehkä nyt kyse afrikkalaisesta todellisuudesta. 


Meille tuntuvat avautuvan mitkä tahansa ovet. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että Alankomaat on iso rahoittaja Ugandan oikeus- ja koulutusprojekteissa.


Lounaan jälkeen karkasin omille teilleni. Tapasin Cafe Javassa yhteyshenkilöni Roshin ja tämän veljen Iqbalin. Tuli ensimmäistä kertaa puheeksi, että olen Helsingistä, ja Iqbal kutsui minut heti heille. Ei ollut muutakaan menoa, ja lisäksi viihdyin heidän seurassaan, joten mikäs siinä! Roshin ja Iqbalin talolla tapasimme I:n vaimon Miriamin, joka olikin sitten suomenruotsalainen Helsingistä. Otsikon There is no KELA in Kampala oli Iqbalin selvennys Ugandan sosiaaliseen turvaverkkoon, tai sen puutteeseen.


Kälätimme ihan innoissamme suomea pitkät ajat ja kävimme huonekaluostoksilla. Rosh, Miriam ja lapset heittivät minut vielä "kotiin" Ntindaan. Perjantaina menen tutustumaan Bavubuku-projektin nuoriin ja toivottavasti pääsen sitten ensi viikolla kuvaamaan jonkun tai joidenkin heistä kotiin. Kyseessä on slummien lapsiin kohdistuva proggis, jossa heitä kannustetaan pärjäämiseen ja omanarvontuntoon musiikin keinoilla.


Illalla söimme vielä intialaisessa ravintolassa parasta currya ikinä. Jos olette miettineet, missä saa maailman parasta intialaista ruokaa, niin älkää miettikö enää - sitä saa Kampalasta. Illallisen loppupuolella C alkoi itkeä. On vuosi heidän toisen poikansa kuolemasta. B kuoli kuumeeseen Kampalassa ja on haudattu tänne lähelle kirkkomaahan.


Muutin afrikkalaisten puolelle taloa toissailtana ja nyt minulla on oma kämppä, jossa tuoli, hylly, kaappi, moskiittoverkolla varustettu peti ja pieni kylppäri. Kotieläimenä on kynänkokoinen heinäsirkka, yhden hämähäkin pelkurimaisesti liiskasin, kun tiesin, että täällä iso osa niistä on kovastipaljon ikäviä.


Ugandalaiset esittelevät itsensä puhelimessa yhdellä nimellä, yleensä jälkimmäisellä. Esimerkiksi "Hello. How are you? I am fine. This is Ngaiza." Se jälkimmäinen nimi ei formaatista huolimatta ole sukunimi, vaan kumpikin tai jokainen nimi on vanhempien antama. Jälkimmäinen nimi voi olla jonkun kuuluisan henkilön mukaan; olen tähän mennessä törmännyt yhteen Mussoliniin. Puhelu lopetetaan kovin yhtäkkisesti, ilman heiheitä, heti kun asia on hoidettu.


Tänään keskenäni kulkiessani minua tervehti noin jokainen ja iso osa myös halusi tietää mistä olen, mikä on nimeni, miten voin, miten perheeni voi, miksi olen Kampalassa, mitä minulle kuuluu, mitä teen, miten opiskelu/työ sujuu jne. Kättelin afrikkalaiseen tapaan varmaan kuutta tuntematonta ihmistä puolen kilometrin matkalla Speke Roadilta Nakumattiin (juujuu, hassu nimi, kenialainen supermarkettiketju).


Huomenna menemme valokuvaamaan Luziran vankilaan.


 

11.5.10

the horror, the horror


Jättäkää lukematta, jos teitä alkaa helposti huolestuttaa.


 


 


"Yleensä aloitimme työn kuudelta aamulla. Olin hyvä työssäni. Keskipäivään mennessä koko kylä oli usein hoidettu."


"Älä sano minua lapsisotilaaksi, siitä tulee tietynlainen leima. Minä olen mies ja olin mies ja tein miesten töitä. Minä olen taistelija, en mikään lapsi."


Lord's Resistance Armyn lapsisotilaat eivät halua olla lapsia enää. Mitä he sitten ovat? Tänään tapaamani ihmiset yrittävät ottaa selvää, ja samalla löytää ratkaisuja elämään sellaisille lapsille, jotka ovat menettäneet lapsuutensa, perheensä, viattomuutensa ja aivan kaiken.


Kävimme myös istumassa vankeinhoitolaitoksen johtajan toimistossa. Hän on sotilas. Baretti päässä, raskaita kunniamerkkejä, aurinkolasit, kyllä te tiedätte, kolmannen maailman kunnianarvoisa sotilashenkilö. Joku alempi militääri osoitti rynnäkkökiväärillä kun tyhjensin taskuni turvatarkastuksessa toimiston ulkopuolella. Itse johtajan toimistossa puhuin hieman sivu suuni, sain jälkeenpäin Janilta haukut. Ei siinä mitään. Torstaina menemme Kampalan isoimpaan vankilaan ja naistenvankilaan, kuvaamaan muunmuassa kuolemaantuomittuja, ja tapaamaan erästä naista, joka murhasi miehensä ja vastustaa nyt kuolemanrangaistusta kuolemansellistä käsin.


Kuulimme naapurustosta pamauksia. Minusta ne kuulostivat pahaenteisiltä, mutta en sanonut mitään, kun kukaan muukaan ei reagoinut. Ilotulitteita? Ei. Naapurin vartija ampui miehen, jotta saisi tämän mopon itselleen. Meidän vartijamme laittoi portit kiinni vähän äkkiä.


Illalla minun piti lähteä yksin Spoken Truth -tapaamiseen. Issan tai jonkun muun taksikuskin piti minut viedä, mutta juuri tänään minua hirvitti. Tapaaminen peruttiin, ravintolassa oli viemäri vuotanut yli, ja täytyy myöntää että olin helpottunut. Tapaan kontaktini Roshanin huomenna päivällä kaupungilla. 


Juuri tällä hetkellä siirrän ajatukseni kesään ja Paraisten mökin kuistille; ajattelen, että tämä kaikki menee ihan hyvin, saan hyviä kuvia, koen kaikenlaista, ja kohta istun jo saunaa lämmittämässä Suomen saaristossa ja kaikki on hyvin, ihan hyvin.

10.5.10

Boda-bodalla Kisemetiin


 Viikonlopun viimeistä iltaa istuttiin kananjämien parissa. Pöydässä oli olutta ja viintä ja kummitusjuttuja, tai oikeastaan yliluonnollisia tarinoita, sotakertomuksia myös, toissailtana katsottiin hollantilainen sota-aikaa käsitellyt elokuva, joka oli kaikkien näiden holskujen mielestä mahtava mutta minusta käsittämättömän alleviivattu, ylinäytelty ja falski. Mentiin nukkumaan liian myöhään, herättiin aamukuudelta. Nukuin yhä lastenhuoneessa; pihan perällä olevaan omaan kämppään voi muuttaa vasta kun se on siivottu ja sinne on vaihdettu lakanat, ja sitä ei voinut tehdä viikonloppuna koska Henry ja Patience eivät olleet töissä. Yritin ehdottaa, että jospa siirrän lakanani ihan itse, mutta ei ei ei, odota, henkilökunta tulee töihin maanantaina. Henry ja Patience hoitavat lapsia, siivoavat, laittavat ruoan, pesevät ja silittävät kaiken pyykin (myös alkkarit, mutta siihen on syynsä - silittämättömiin vaatteisiin voi pesiä mangokärpäsen toukka, joka muuttaa sitten vaatteesta ihmisen ihon sisään hengaamaan). Lisäksi he hoitavat koirat, pesevät astiat jne. And I am suddenly feeling very colonial.


 

Aamulla otimme taksin keskustaan ja kävimme tapaamassa Hollannin suurlähettilään ja sen jälkeen erään virkamiehen Ugandan oikeusministeriössä. Sitten lounas ja hetki sateenpitämistä, jonka jälkeen uusi taksi kaupungin laitamille vankilan lähelle. Siellä tapasimme hollantilaisen järjestötoimijapariskunnan, joka näytti meille toimistonsa parvekkeelta Kampalan suurta vankilakompleksia ja kertoi toiminnastaan. Mies on entinen Digitalin Hollannin puolen iso pomo, joka eläkkeelle lähdettyään ryhtyi vierailemaan vankiloissa, ensin Hollannissa ja sitten muualla. Hänen erikoisalaansa ovat psyykkisesti sairaat vangit, jotka eivät täällä Ugandassa saa mitenkään erityishuomiota.

 

Järjestömies kertoi pari kolme tarinaa; ensimmäisessä oli mies, joka riiteli naapurinsa kanssa maapalasta. Naapuri, joka jäi riidassa alakynteen, syytti miestä tyttärensä raiskaamisesta. Mies oli istunut vankilassa jo kaksi ja puoli vuotta tapaamatta yhtään asianajajaa, näkemättä oikeussalia saati tuomaria. Tuona aikana naapuri oli ehtinyt jo kuolla ja tytärkin muuttaa pois. Kukaan ei tiedä, miten kaverin käynee.

 

Toisessa tapauksessa oli kaveri, joka istui vankilassa syytettynä vaimonsa murhasta, kunnes eräänä kauniina päivänä vaimo ilmestyi vankilan portille kyselemään oudosti kadonnutta miestään.

 

Kolmannessa 21-vuotias mies oli varastanut ruokabanaanin, koska hänen lapsensa näkivät nälkää. Mies sai linnatuomion. Vankilassa hän sairastui syöpään, jota ei tavan väki täällä saa hoidettua vankilan ulkopuolellakaan, saati sitten sisällä. Järjestön vapaaehtoiset kävivät anomassa että mies pääsisi kotiin kuolemaan. Oikeusviranomainen suuttui; ei kukaan tiedä ihmisen kuoleman lähestyvän, paitsi Jumala, joten rienausta tulla sellaista väittämään ja sellaisella perusteella vapautta miehelle pyytämään. Yritettiin lääkärintodistuksilla ja saattohoitajien kommenteilla; ei onnistunut - mutta yhtäkkiä oikeus pyörsi päätöksensä ja mies pääsi kotiin kuolemaan. Keskiviikkona matkusti kotiin, lauantai-iltana kuoli. Miehen äiti soitti järjestölle itkien kiitollisuudesta; poika sai kuolla vanhempiensa ja kolmen lapsensa luona.

 

Järjestömiehen työ ja tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta itse tilanne oli ikävä, Jan halusi tietää vain itselleen hyödyllisistä asioista, järjestömies kertoi vain itselleen mielenkiintoisista asioista, molemmat ärtyivät, kommunikaatio ei pelannut. Yritin kysellä sivusta, mutta se ei Janille käynyt. Minulle Jan yritti lähdettyämme valittaa järjestömiehen käytöksestä, mutta sanoin kerrankin suoraan että minusta he toimivat ko. tilanteessa täysin samalla tavalla, molemmat toimittivat vain omaa asiaansa, kuuntelematta toista ja pyrkimättä dialogiin. Kommenttini ei tullut kovin hyvin vastaanotetuksi. 

 

Vankilalta jatkoimme matatulla keskustaan. Matatu on bussi, tai oikeastaan vanha, käytetty japanilainen Hiace, jossa on vielä yleensä japaninkieliset kylkitekstit ja joskus jopa sellainen iloinen hymyileväinen japanilaisääni joka sanoo peruuttaessa jotain, mitä kukaan ugandalainen ei varmastikaan ymmärrä. Matatut kulkevat enemmän tai vähemmän määrättyjä reittejä, mutta niitä ei toki ole kirjoitettu Hiacen kylkiin tai tuulilasiin. Sen sijaan tuulilasissa voi lukea I put my trust in God tai Jesus My Savior. Määränpään saa selville (kaupunginosan tarkkuudella) kysymällä, tai kuuntelemalla matatukuskin huutelua. Meidän matatuumme pakkautui onneksi vain vähänlaisesti väkeä, ja pääsimme Kampala Roadille ilman ongelmia. Siellä minulle sanottiin "Give me your money" ja tarjosin 2000 shillinkiä kahden hengen kyydistä, näytti kelpaavan. (2700 shillinkiä on suunnilleen euro.)

 

Kaupungilta meidän piti jatkaa suoraan eteenpäin Kisemeti Shopping Centreen terassille, siellä oli määrä tavata Corin. Janin mielestä oli helpointa ottaa tällä kertaa boda-boda. Boda-bodat ovat moottoripyöriä, jotka sukkuloivat joka puolella Ugandaa. Riitelimme hinnasta hetken, ja sitten yritimme hypätä saman bodan kyytiin. Se ei käynyt kuskeille, vaan jouduimme eri bodiin. Löysin siis itseni ugandalaisen äijän takaa moottoripyörän kyydistä ilman kypärää tai mitään muutakaan varustusta. Pidin kiinni selkäni takana olevasta istuimen reunasta ja pelkäsin henkeni edestä, taas kerran. Boda vroomaili ja sukkuloi autojen lomassa ja väisteli ihmisiä, muita moottoripyöriä, autoja, tiessä olevia järvenkokoisia kuoppia ja milloin mitäkin. Melko pian matkaanlähdön jälkeen Janin boda jatkoi eteenpäin ja minun teki äkillisen u-käännöksen ihan toiseen suuntaan. Alkoi huolettaa, varsinkin kun noin 15 minuuttia ajeltuamme kuskini kysyi "do you know where that place is?" Joo, no en tiennyt, joten päädyimme kyselemään tietä neljältä ihmiseltä. Pääsin onneksi perille yhtenä kappaleena. Corin sanoi, ettei naisten kannattaisi ottaa bodakyytiä yksin, ainakaan öisin. Nyt oli onneksi vielä valoisaa.

 


 

Boda-bodakuskit asiakkaita odottamassa.

 

 

Päivän viimeinen tapaaminen oli Corinin ja Timin asianajajien toimistossa Ntindan lähellä. Siellä meille näytettiin pieni, siisti, punaiseksi sisältä maalattu toimisto ja sen kaksi iltapäivällä paikalla ollutta työntekijää. Vaihdettiin kohteliaisuuksia ja kauhisteltiin toimiston ulkopuolella ollutta hiton isoa lätäkköä, jonne oli juuttunut joku onneton Toyota.

 

Talolle palattuani menimme katsomaan luonnon ihmettä: Timin sukkalaatikkoon oli syntynyt itteh bitteh kitteh committeh. Neljä pientä kisunpentua, aivan tuoreita ja suloisia.

 

 


 

Afrikankisut

 

 

Vielä jaksan kertoa, miten Ugandassa tervehditään. Kätellään, mutta ei vain ravisteta kättä vaan pidetään siitä kiinni pitkän aikaa. Ei riitä että sanoo hi, vaan ollakseen kohtelias täytyy toki puhua enemmän. Esimerkkinä yhden kojunmyyjän kanssa käymäni keskustelu:

 

Minä: Hello Sir, how are you doing?

Myyjä: I am good Ma'am, how are you?

Minä: I am fine thank you.

Myyjä: How is it? How is your family?

Minä: They are all fine, and how is your family doing?

Myyjä: They are doing well, thank Lord

 

Tämän jälkeen päästiin asiaan, eli ostamaan puheaikaa prepaidliittymään. (H:lla on suora ugandalainen numeroni, jos satutte tarvitsemaan.)

8.5.10

hey muzungu


 Kone laskeutui Entebbeen pimeässä. Lento meni hyvin; olin varmastikin käyttänyt kaiken adrenaliinini edellisenä päivänä, joten en enää jaksanut pelätä, turbulenssista huolimatta. Paikka oli huonompi kuin siinä rikkonaisessa koneessa, jouduin keskipenkkeihin. Janin vieressä istui amerikkalainen nainen, joka luki Left Behind -sarjan toista kirjaa. Uganda on täynnään uudelleensyntynteitä kristittyjä, ja siksi täällä parveilee amerikkalaisia tele-evankelistojen hengenheimolaisia. 


Samalla rivillä ikkunapaikalla istui hermostunut mies, joka leikki koko ajan kännykällään ja kaivoi vähän väliä taskustaan lastensa kuvat, joita hän katseli hetken ja laittoi sitten takaisin taskuun. (Entebbessä näin, kun ne kuvien lapset juoksivat halaamaan kotiin palannutta isää.)


Entebbessä oli lämmintä ja pimeää. Muodollisuuksista päästiin paljon nopeammin kuin kuvittelin; viisumi kun oli jo valmiiksi, tarvittiin vain tulli ja maahantuloleima. Heti lentokenttärakennuksen ulkopuolella oli kymmeniä matatu- ja bodabodakuskeja odottamassa, monella lappu jossa nimi. Oli siellä jossain lapussa Eskokin, ja toisessa Tero. 


Meidät toi Kampalaan taksifirman Dominic, joka ajoi lujaa läpi pilkkopimeiden katujen. Ohittelu sujui milloin miltäkin puolelta. Radiosta kuului välillä lugandankielisiä uutisia ja mainoksia, välillä Kylie Minoguen I Should Be So Lucky. Entebbe roadin reunoilla parturoitiin miehiä lampun valossa, myytiin kaikkea mahdollista pienistä kojuista, istuttiin iltaa. Me suhahdimme ohi nopeasti.


Kampalassa Tim haki meidät country clubin vartioudulta parkkipaikalta omalla nelivedollaan. Siirryimme viiden minuutin matkan erittäin kuoppaisia teitä - tarkoitan, että neliveto oli välillä niin vinossa, että putoilin takapenkillä laidalta toiselle - majapaikkaamme, Timin ja Corinin kotiin. Kyseessä on varsin koloniaalinen iso talo kukkulalla piikkilankapäällystettyine aitoineen ja vartijoineen. Puutarhassa oli oma baari, jossa oli meneillään Corinin ja kolmen muun Kampalan expatin syntymäpäiväjuhlat. Juhlat jatkuivat neljään asti aamulla - minun ei kannattanut mennä nukkumaan, koska huoneeni oli suoraan juhlien yläpuolella, eikä unesta kuitenkaan olisi tullut mitään. Katselin puutarhassa, kuinka salamat löivät jossain toisella puolella Kampalaa, tai ehkä Viktoriajärven yllä. Neljän aikaan aamulla kömmin nukkumaan moskiittoverkkoni alle. Kampalassa tosin ei kai malariavaara ole kovin suuri, toisin kuin Entebbessä, jossa sitä on kovin kovin paljon. Muistan syödä Malaroneni.


Aamulla seitsemän aikaan heräsin siihen, että auringon noustessa ympäristö täyttyi äänestä. Pihan kanat ja kananpojat ja kalkkuna pitivät lintujen omaa mekkalaa, jotkut muut linnut karjuivat palmuissa, kukko kiekui jossain ja ihmiset huutelivat ja lauloivat ja juttelivat. Ei tullut nukkumisesta enää mitään, ja lisäksi krapula oli melkoinen - muutama niilinolut parin päivän stressaamisen, liian vähän nukkumisen ja liian vähän syömisen jälkeen ei ollut ehkä niin hyväksi. Muut olivat onneksi samassa tilassa. Pakkauduimme 9 ihmistä tavalliseen viiden hengen autoon päällekkäin ja kävimme parissa eri ostarinkaltaisessa paikassa etsimässä pankkiautomaattia, josta voisi nostaa ulkomaisilla korteilla, sen kun piti oppaiden mukaan toimia. Ei onnistunut. Sen sijaan näimme jonkun nuorisokonsertin, jonka liepeillä hengaili erittäin tyylikkäästi pukeutuneita nuoria afrikkalaisia tiukoissa farkuissan ja blingblingpaidoissaan. Se siitä neuvosta, että Kampalassa kuuluu pukeutua konservatiivisesti.



 


Kävimme Estherin kanssa vielä torilla. Joka paikkaan mennään nelivedolla, koska kävely ei kai jotenkin kannata tai onnistu tai jotain. Tori oli valtava sokkelo ihmisiä, tavaroita, eläiminä kuolleina ja elävinä, hedelmiä, vihanneksia, hiilikasoja, lapsia, likavettä, naposteltavia hyönteisiä, sisälmyksiä, kärpäsiä, tsiljoonia erilaisia banaanilajikkeita, mangopuita, hökkeleitä ja hey muzungu -huutoja. Olimme ainoat valkoiset koko paikassa. Esther on osan vuodesta täällä asustava holsku, joka aikoo tehdä jutun pohjoisessa Ugandassa ja kysyi josko minä jäisin tänne toukokuun jälkeen ja kävisin kuvaamassa. Tim sanoi tähän, että "it will not be without risk..." ja joka tapauksessa minulla on kesäkuussa muuta menoa. Mutta houkutteli, houkutteli kyllä.


 



 


Torilla ostimme kanan. Arvaatte ehkä, miten kana Ugandassa ostetaan. E valitsi pieniin, ahtaisiin häkkeihin sullotuista paniikissa räpiköivistä linnuista yhden, jolta sitten myyjä katkaisi kaulan. Tipuparka upotettiin kiehuvaan veteen, jotta höyhenet irtoaisivat paremmin. Illalla on tarkoitus syödä kanakeittoa. Mitenköhän minulle maistunee. 


 



 


Ugandalaiset ihmiset ovat ystävällisiä, huomaavaisia, kohteliaita ja ihan hirveän, hirveän, hirveän köyhiä. Elintasoerot näiden rikkaiden YK- ja lähetystöihmisten ja paikallisten välillä ovat niin suuret, että hiton pahaa tekee. Tämä talo, jossa tätä nyt kirjoitan, on kolmen tuhannen dollarin kuukausivuokratalo, jossa on oma vartija, langaton netti, kaikki mukavuudet, paljon tilaa, oma baari, puutarha, näköala Kampalan yli ja pulikointiallas lapsille. Kahden kulman takana on alue, jolla ihmiset asuvat aaltopellistä rakennetuissa minikokoisessa hökkeleissä, jossa lepraklinikan oven edessä jonotetaan, jossa jalaton mies raahaa itseään pitkin maata ja lasten naamoilla on kärpäsiä samoin kuin niissä vanhoissa kuvissa Etiopian nälänhädästä. Käsittääkseni iso osa expateista näkee nämä asiat vain 4W-autojensa ikkunoista. 


Timin ja Corinin perheessä on viisi lasta, kolme koiraa, kaksi kissaa (joista toinen saa kohta pentuja), ja muutamia kanoja. Pupujakin oli, mutta Raf-koira tappoi ne. Lapsista kolme on biologista, kaksi Ugandasta adoptoitua, pienet yksivuotiaat pojat, jotka löytyivät vuosi sitten samana päivänä hylättyinä tien vierestä eri puolilta Kampalaa. 


Maa on punaista hiekkaa ja tomua, taivas on isompi kuin missään, luonto pitää käsittämättömän kovaa ääntä ja joka paikalla on oma hajunsa. Voi kuinka elämä on hyvä kun tämänkin kaiken saan nähdä.

6.5.10

Hei me lennetään


KLM:n A330-200 pääsi jonnekin eteläisen Saksan ylle kun huomasin, että aurinko paistoi toiselta puolelta konetta kuin aiemmin. Sanoin Janille, että en nyt mitenkään halua huolestuttaa, mutta minusta me menemme väärään suuntaan. Hän ei uskonut. Näytin, että suunta on nyt kyllä pohjoiseen, ja siellä ei ole Afrikka. Juuri kun Jan oli aloittanut sanomaan "jos olisi joku ongelma, he kyllä kuuluttaisivat", ilmoitti kapteeni että vasen moottori oli ylikuumentunut ja poistunut käytöstä, ja joutuisimme valitettavasti palaamaan takaisin Schipholiin. Joku perämies kävi kurkistelemassa ikkunasta moottoria, joka siellä kai idlaili - en oikein uskaltanut nousta paikaltani katsomaan. Lensimme takaisin kohti Hollantia, teimme monta kahdeksikkoa ja viskasimme polttoainetta pois (ettei kone olisi liian painava laskeutumaan) ja laskeuduimme ihan siististi yhdellä moottorilla Schipholiin. 


Pelotti ihan helvetisti. Lentoemoillakin oli suut tiukkoina viivoina.


Huomenna sitten kai uusi yritys?

"Tähän blogiin blogaan tulevaisuudessa vaikutelmiani ja ajatuksiani parin vuoden ulkomaanasumisen ajalta."


Otsikon tekstin kirjoitin viisi vuotta sitten blogin alkusanoiksi. Blogi täyttää siis tänään 6.5. viisi vuotta. Aikaa on kulunut ja suunnitelmat muuttuneet; parista vuodesta on siis tullut ainakin kuusi. On aika nimenhuudon - jos olette vielä, taas, yhä, ensi kertaa täällä, laittakaa puumerkkinne kommenttilaatikkoon! Sekä nimet että nimimerkit kelpuutetaan, ketään ei sorsita.


Minä lähden aamukoneella Ugandan Entebbeen ja sieltä Kampalaan. KLM:n suora lento lienee reissun turvallisin osuus, mutta se pelottaa silti eniten. Perjantaina kello 8:30 luvassa Hollannin Ugandan-suurlähettilään tapaaminen, illalla jotkut lähetystökemut. Viikonloppuna tapaan ehkä kontaktihenkilöni, Ugandan ainoan naisfotaajan. Ja sitten ensi viikolla on tarkoitus paiskia töitä. 

5.5.10

Toverit Baijerissa ja Tirolissa


Kaverit kävivät kylässä ja meillä oli mainiota. Lakitimme vappuna Johannes Keplerin,  ajelimme Tirolia ristiin rastiin ja onnistuimme syömään saman päivän aikana kolmessa maassa - aamiainen Itävallassa, lounas Italiassa ja päivällinen Saksassa. Sade hyökkäsi kimppuun vasta viimeisenä päivänä, ja helteestäkin saatiin nauttia. 


Baijerin ihmeitä kuvasi Ville: