21.12.10

Matka


Perjantaina hoidin itseni hyvissä ajoin lentokentälle. Luvassa oli vuoden kiireisin matkustuspäivä Schipholissa, mikä tarkoitti sitä, että laukut piti jättää baggage dropiin kolme tuntia ennen koneen lähtöä. Herätessäni aavistin pahaa, kun näin, että lumi oli peittänyt kattoikkunat.


Junat olivat kohtuullisesti myöhässä, eli 40 minuutin matkaan meni puolitoista tuntia. Lentokentän tauluilla näkyi paljon peruttuja lentoja, mutta omani näytti olevan ajallaan. Tsekkasin laukun sisään, kävin käpälöitävänä turvatarkastuksessa ja menin syömään aamiaista.


Tunnin oleilun jälkeen lentoni oli taulujen mukaan 55 minuuttia myöhässä.


Kahden tunnin oleilun jälkeen lentoni oli Cancelled.


Yritin mennä Transit-jonoon, joka jatkui B-siivestä D-siipeen asti. Joku KLM:n täti kuitenkin ilmaisi, että tämä jono oli vain konetta vaihtaville. Minun käskettiin mennä ulos  turvatarkastettujen alueelta ja KLM:n lipputiskille. Siellä näin tuhansia ihmisiä parveilemassa. Pian alkoi toistua kuulutus, jossa käskettiin kaikkia Hollannissa asuvia matkustajia menemään kotiinsa. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä tässä välillä olivat junatkin lopettaneet kulkemisensa.


Istuskelin kentännurkassa ja koetin soittaa KLM:n numeroon. Se oli tietenkin koko ajan varattu. Kännykästäni alkoi loppua akku, ja laturi oli tietenkin siinä sisään tsekatussa matkalaukussa. Ystävät soittelivat ja tarjosivat apuaan; päätin lähteä Roosille lataamaan kännykkää hänen laturillaan, kun sinne lähelle sentään pääsi.


Kolmen ja puolen tunnin yrittämisen jälkeen sain KLM:n langan päähän. Erittäin ystävällinen virkailija siirsi minut lauantaille kello 11:40 lähtevälle Finnairin vuorolle. Sain sähköpostiini varausvahvistuksen varausnumeroineen sekä ohjeen mennä suoraan Finnairin check-iniin aamulla.


Yöllä junaliikenne hapertui entisestään ja päätin lähteä takaisin kentälle, pelotti, etten muuten pääsisi sinne ajoissa. Matkalla kentälle liukastuin ja loukkasin selkäni ja häntäluuni, Hollannissa ei hiekoiteta.


Odottelin Finskin check-inin avautumista ja pääsin sinne ensimmäisten joukossa. Virkailija katsoi varaustani ja ilmoitti, että hänellä on kyllä minulle varaus ja paikka koneessa, mutta minulta puuttuu E-ticket number, jota ilman Finnair ei saa KLM:ltä rahaa ilman selvityksiä. Minun käskettiin mennä KLM:n lipputiskille hakemaan kyseinen numero. Kysyin, josko Finnairin virkailija voisi soittaa ja hankkia minulle numeron, mutta 'se ei ole hänen työnsä'. Selitin, että KLM:n lipputoimistoon on tuhansien ihmisten jono ja että myöhästyisin Finnairin koneesta. 'There's nothing I can do about that.'


Ohitin monta sataa ihmistä vahingossa jonossa, kun harhailin, mutta jonotin silti kuusi ja puoli tuntia. Istua ei voinut, sillä siihen ei ollut tilaa. Omaa paikkaa ei voinut jättää esimerkiksi vesipullon hakemisen takia, sillä aggressiiviset kanssamatkustajat eivät olisi sitä sallineet. Selkään sattui, oli kauhea jano ja päänsärky ja väsytti. Takanani walesilainen mies raivosi ja huusi. 


Kun pääsin tiskin lähelle, näin, että 18 asiakaspalvelupisteestä neljä oli käytössä. Kysyin asiasta, ja kuulemma 'lauantaisin meillä on vähemmän ihmisiä töissä'. Finnairin kone oli jo aikaa sitten lähtenyt. Siinä oli kuulemma 15 tyhjää paikkaa, koska KLM oli tehnyt saman virheen usean matkustajan kohdalla.


Kun pääsin tiskin luo puolenpäivän jälkeen, minulle sanottiin, että se Finnairin kone oli päivän ainoa. KLM:llä olisi kuulemma muutama vuoro, mutta ne olivat kaikki jo täynnä ja varalistoillakin oli kymmeniä ihmisiä. Purskahdin väsymyksestä itkuun. Ehkä se auttoi, sillä erittäin tyly virkailija ilmoitti minulle tunnin sisällä, että minun pitäisi heti suoriutua portille D78. Siellä odotti KLM:n kone, johon mahduin mukaan. Olin perillä Helsingissä lauantaina kello 17:15, 32 tuntia kotoa lähtemiseni jälkeen. Minulla oli kuitenkin onnea, sillä myöhemmin lentokenttä suljettiin vielä uudelleen.

13.12.10

Feedback


Kävin Utrechtissa juttelemassa Jan Banningin kanssa. Katseltiin mun luonnokset ja kuvat ja suunnitelmat läpi ja mä selostin, mitä aion tehdä ja miksi. Sain hyviä neuvoja ja hyviä kysymyksiä, ja kutsun tulla takaisin juttelemaan aina kun tarvitsee. Janin arvio oli "I believe in it!" Jee.


Sain myös kovasti kehuja yhdestä portretista. Kun siltä taholta tulee portrettikehuja, on vaarana se, että ylpistyn ja halkean. Pitää palauttaa ittensä maan pinnalle ny. Mennä vaikka tiskaamaan astiat. Huomenna tulevat tytöt syömään ja viettämään lichtjesavondia.


Ugandan proggiskin oli edennyt, mutta siitä en voi kirjoitella enempää tähän. Ja graafinen suunnittelija Peter lähetti terveisiä ja onnea matkaan ja apuja tulee jos tarvitsen. Hiphei. 

11.12.10

tl; dr



Internet-lähtöiset sanonnat ovat mielenkiintoisia. Kuukausia sitten huomasin näitä sinivihreitä peuroja siellä täällä. Kyseessä oli teal deer, joka tulee lyhenteestä tl; dr, joka taas tulee sanoista too long, didn't read.


Kyseessä on siis meemi, joka on lähtenyt nettikeskusteluille tyypillisestä tavasta (tarpeesta?) kommentoida jotakin, vaikkei olisi mitään sanottavaa. Henkilö A kirjoittaa pitkän tekstin aiheesta X. Henkilö B kommentoi lätkäisemällä perään sinivihreän peuran tai näpsäkän lyhenteen, jonka ainoa tarkoitus on sanoa, että emmä hei jaksa lukee noin pitkii tekstei hei. Tähänkö on tultu?


No tähän, ja aikaa sitten jo. Muistan, kun joskus 90-luvun puolivälissä väänsin Usenetin puolella jostain Bosnian sotaan ja muslimeihin liittyvästä asiasta. Väittelykumppanini oli täynnä varmoja mielipiteitä ja jonkinlaista outoa raivoa. Jossain kohtaa hän myönsi, ettei tiedä aiheesta paljoa, mutta oli silti vakuuttunut näkemystensä oikeellisuudesta. Tarjouduin viemään hänelle pari kirjaa aiheesta, tai kopioimaan oleelliset kohdat, jotka osoittaisivat, että ne 'faktat', joihin hän mielipiteensä pohjasi, eivät olleet ollenkaan kohdallaan. Sain vastaukseksi vähättelevän 'no eipä paljoa kiinnosta jostain muslimeista ruveta lukemaan'.


Seuraavana päivänä hän jatkoi totuuksiensa toitottamista. Ilman minkäänlaista itseironiaa tai -kritiikkiä.


Tuo tapahtui joskus Usenetin ikuisen syyskuun alkuaikoina. En ollut vielä tottunut netin uusiin keskustelutapoihin. Jos sama debatti käytäisiin tänä päivänä, saisinkohan viesteihini vastaukseksi sanallisen silmienpyöräytyksen sijasta vain pikaisesti kopioidun kuvan sinivihreästä peurasta?

10.12.10

Werkschouw III


Junailin tiistaina kotiin Regensburgista Würtzburgin, Hannoverin ja Amersfoortin kautta. Keskiviikkona oli jo seuraava werkschouw. Yllätyksekseni sain kuulla, että olen aikataulusta edellä ja kaikki opettajat ovat kovin kovin tyytyväisiä edistymiseeni ja työprosessiini. Mutta hitonmoinen itketysprosessi se taas oli. Ihmiset tietysti ottavat kovin henkilökohtaisesti heidän suunnitelmiensa arvostelun, mutta... Muutama viikko sitten olin juttelemassa David Galjaardin studiolla ja hän sanoi, että aina pitäisi muistaa että opettajat ovat meitä varten eikä toisin päin. Itsestäänselvyys, mutta jotenkin se klikkasi minulla vasta nyt. Kritiikki tuntuu erilaiselta, jos ajattelen, että tässä tää tyyppi sanoo jotain, koska hänen subjektiivisen mielipiteensä mukaan mun kannattaisi ajatella tätäkin seikkaa, ja hän oikeasti haluaa, että teen _itse_ parhaat mahdolliset valinnat jotta onnistun tekemään parhaan mahdollisen teoksen.


Edit: Kas, Valériella oli kuva mun arviointitilanteesta.



Kuvassa siis mun selkä ja työprosessit, sekä Guus Rijven, Corinne Noordenbos ja Ingrid Grootes.


Tänään kävin juttelemassa graafisen suunnittelijan kanssa, joka antoi lisävinkkejä ja innostui projektistani kovasti, tosin neuvoi minua menemään ihan eri suuntaan. Teen kaksi projektisuunnitelmavaihtoehtoa tammikuun collectieve beoordelingiin, sillä siitä selviää. Fiilis on nyt hyvä, jokaisena marraskuuna riesana ollut epävarmuus ja itseluottamuksen puute on jos ei nyt poissa niin ainakin tyynyn alla jemmassa. Maanantaina menen Jan Banningille kylään keskustelemaan proggiksista, ja sitä varten pitää silti skarpata; Jan ei päästä helpolla konseptikeskusteluissa. Samalla sovin suosituksesta hakemaani apurahaa varten. Toinen suositus tuli jo Leo Erkeniltä.


Kirjallista lopputyötä on nyt valmiina 12 sivua tiivistä tekstiä ykkösrivinvälillä. Pyrin siihen, että ennen 23. päivää olisi 25-30. Joulukuun 22. päivä kun aion pistää kirjat pinoon ja viettää seuraavat muutamat joulupäivät irti lopputyöstä. Onhan sitä nimittäin muutakin elämää, kuten esimerkiksi piparkakkujen leipomista ja joulunviettoa.  

6.12.10

Linnanjuhlien livepolkka


Terveisiä lumisesta Regensburgista sinne Suomen talveen.


Vuoden tauon jälkeen on taas aika repostella mekot ja tukat ja selostajat. Tekniikka näyttäisi tällä kertaa pelaavan paremmin, ja varasuunnitelmakin on. Nyt se alkaa!


Pressa uudelleenkäyttää pukua taas, mistä peukut. Sama puku kuin Viktorian häissä. Vähän mua hämää se, miten nuo olkaimet näkyvät tuosta alta, ne näyttävät vähän rintsikoilta.


(Olisipa tänä vuonna jotain oikein kohahduttavaa. Kuten se Meriläisen taannoinen saluunakorsetti tai Jonna Tervomaan tissit.) 


Nyt tuolta tulee joku körttitäti. Vai nunna? Eiku diakonissa. Työpuku päällä?


Ukot ei osaa taas pukea frakkia oikein. Liepeitä näkyy kolkyt senttiä takin alta. 


Kuka toi Korolainen on? Se oli kuin Schlitzewski suurennettuna! 


Nyt on joku aika hurja halkio jonossa. Ja joko meiltä puuttuu ääni tai sitten selostajat mykistyivät täysin. Okei, mykistyivät. Leila Pölkky Kainuusta hiljensi porukan.


Pikkasen olisin taas sitä mieltä, että jos aikoo pukeutua olkaimettomaan asuun, pitäisi olla eri hyvä ryhti. Kun ne lysyhartiat näyttävät aika onnettomilta ilman mitään verhoa. Laura Lepistöllä on kyllä hyvä ryhti.


Oho! Jollakulla on mekossa kitaraa soittava afrolapsi. Ai se on Umayya. Huhhuu. Kiva kuosi, mutta toi leikkaus on kyllä vähän niin ja näin. Herättää näemmä keskustelua pressan kanssa.


Ritva Valkama 


Yyyyh Sarasvuo ja Kuitunen. +1. Miten muuten taipuu sarasvuo? Sarasvoiden?


Päikky Räsänen on taas luullut olevansa menossa omiin häihinsä.


Käymäläseura Huussi ry?


Muxlimin  perustajatyyppi on siellä!


Herrajjestas tuota tylliunelmaa. Näyttää siltä kuin alaosa olisi föönattu joutsen ja yläosa joku pikkutyttöjen rinsessapaljettipaita.


Jokiproomumekko! Printtikuosit ovat näemmä muotia.


Mun mielestä tuo on Karpelan huonoin mekko ja tukka ikinä. Väri ei sovi, eivätkä kiharat. Ja lisäksi jotain fylliä rintavarustuksessa.


Onko toi prinssi Daaniel vai Teuvo Loman vai Sami Sykkö? Ihan sama.


Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo  mutta puvut, no. Ihan modernia. Pitäisi nähdä paremmin. Ja toi Sari Essayah on tätimäinen ku mikä. 


Onko toi Mr Gay Finland eheytynyt kun se toi tyttöystävän mukana?


Aila Paloniemen puvussa on kyyhkysen pyrstö. 


Ja mun mielestä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi juhlavaa tulla noihin kemuihin tummassa puvussa. Vähän efforttia, miehet. Voi sitä frakkiin kerran vuodessa sulloutua. 


Tuolla salkkarinäyttelijällä oli joku Dr. Quinn, Medicine Woman -rooliasu päällä. 


Tuolla jollakulla on pukuna meidän mummolan vanhat lehtikuvioverhot, glitterillä lisättynä.


Peksi ja Nexar seuraavaksi presidenttipariksi linnaan!


Niksi-Pirkan sukkahousuvinkkikin on tullut käytettyä jollakulla. Vuoden pakolaisnainen taas on todella kaunis.


 Ai, ne selostajat sotki jonkun toisen ensin Mr. Gay Finlandiksi! 


Rouva Marimekolla oli talon oma keittiöverho päällä.


"Timo Soini ja puolisonsa Timo Soini."


Leena Harkimolle oli unohtunut kylpyvaahdot olkapäälle.


 Miksi tämä musiikki on tällaista omituista modernia kaaosta?


Palefacella on Addyt, Lauri Tähkällä pellekengät.


Huomio herpaantui hetkeksi joulukorttien kirjoittamisen takia. Mutta diploilla on aina kivoimmat asut. Japanin suurlähettilään rouvan kimono oli aivan ihana.

3.12.10

Kummicausti


Täällä Baijerissa on -13 astetta ja 30 senttiä lunta. Olen linnoittautunut tänne ullakolle kirjoittelemaan lopputyötä; 3500 sanaa valmiina. Huomenna menemme perinteisille joulumarkkinoille.


Minulla on yleensä tässä blogissa anekdootteja lähinnä hollantilaisesta todellisuudesta, joten laitetaan nyt sitten yksi pieni tarina Saksasta.


Täällä on outo perinne, joka määrää, että jokaisen perheen seitsemännestä lapsesta tulee automaagisesti liittopresidentin kummilapsi. Koko traditio kuulostaa hieman aatamin aatunaikuiselta. Käytäntö on viime aikoina päässyt otsikoihin, kun mecklenburgilaiseen uusnatsiperheeseen syntyi se seitsemäs käärö. Jokaisella tuntuu olevan kommentti; voiko liittopresidentti oikeasti olla kansallissosialistisen kersan kummisetä? Tällä hetkellä ollaan kai päätymässä jonkinlaiseen kompromissiin; lapsi saa kummilahjat, mutta postitse.

2.12.10

Tilojen kuvaamista


 


Ehkä olen tyytyväinen kuvaan, mutten oikein sen kerronnallisuuteen. Tai jotain. Harjoitustalon viimeinen kierros taisi olla tämä. Samalta reissulta vielä yksi foto, joka minua miellyttää huomattavasti enemmän...


 


1.12.10

Rutten hallitus opintomaksujen kimpussa


Alankomaiden hallitus kaavailee muutoksia opintotukeen. Tällä hetkellähän opintotuki koostuu suorasta tuesta ja lainasta, kuten Suomessakin. Tukea ja lainaa myönnetään vain alle 30-vuotiaille ja vain tietyssä ajassa tutkinnon suorittajille. Osa tuesta menee ns. collegegeldin eli lukukausimaksun maksamiseen, joka on tällä hetkellä noin 1600 euroa per vuosi.* Jos opiskelija keskeyttää opintonsa, pitää lainan lisäksi myös tuki maksaa takaisin. Tätä sovelletaan nyt jo hyvin ankarasti; eräs ystäväni maksaa takaisin opintotukiaan, koska joutui muutama vuosi sitten keskeyttämään opintonsa aivoveritulpan ja sitä seuranneen pitkällisen kuntoutuksen vuoksi.


Nyt hallitus kaavailee kuitenkin tiukennuksia. Uuden lakiehdotuksen mukaan opinnoissaan viivästyneiden tulisi maksaa ylimääräisistä opintovuosista collegegeldin lisäksi 3000 euroa. Opiskelijan lisäksi sakotettaisiin myös oppilaitosta, joka joutuisi maksamaan erillistä sakkoa 3000 euroa per myöhästelevä opiskelija. Voimaan uuden systeemin on tarkoitus tulla ensi vuonna, myös niille opiskelijoille jotka ovat jo aiemmin aloittaneet opintonsa.


Opintojen viivästyminen ei ole Alankomaissa kovin harvinaista. Esimerkiksi meidän akatemiassamme siihen riittää yksinkertaisesti se, että opettajat eivät pidä taideteoksistasi lukuvuoden loppukokeessa. Ei auta, vaikka kaikki opintopisteet olisi siihen mennessä hyväksytysti suoritettu koko vuoden osalta; jos collectieve beoordelingissa tulee hylsy, pitää joko keskeyttää tai käydä vuosi uudestaan. Käytännössä parin opettajan mielipide opiskelijan taideteoksista siis voi jatkossa johtaa joko 3000 euron lisäkustannuksiin tai vielä kalliimpaan opintotuen takaisinmaksuun valtiolle. Kun otetaan huomioon oppilaitokselle määräytyvä lisäsakko, voi toki olla, että luokallejättämisiä tapahtuisi tulevaisuudessa vähemmän, mutta sen taas voidaan ehkä katsoa kehnontavan valmistuvien tasoa.


Maisteriopinnoista tuki ja laina aiotaan poistaa kokonaan. Sen sijaan hallitus kaavailee pelkkiä amerikkalaistyylisiä sponsorisopimuksia. Ihan totta! Tulevaisuudessa maisteriksi haluavien pitäisi tehdä diili jonkun yrityksen kanssa, joka sitten mesenaattina maksaisi opiskelijan lukukausimaksut ja opintotuen. Arvaillaanko huviksemme, kuinka paljon humanististen aineiden tai taideaineiden maistereita tulevaisuudessa valmistuu? 


Opiskelijoiden kertomuksia opintojensa viivästymisestä ja sen seurauksista voi lukea täältä.


* Minuun tämä kaikki vaikuttaa aika vähän - en yli-ikäisenä ja ulkkarina ole koskaan saanut minkäänlaista tukea opinnoilleni Alankomaissa. Mutta toverien ja maan yleisen sivistystason takia asia huolettaa ja raivostuttaa. 

30.11.10

Sneeuw


 Ensimmäinen reaktio lumipeitteeseen oii, että katsoin NS:ltä junaliikenteen häiriöt. Lähden lumisesta Delftistä lumisempaan Regensburgiin ja lukittaudun yläkertaan kirjoittamaan lopputyötä. (En malta kuitenkaan olla Naamiksesta ja blogeista poissa, mutta sieltä ei ainakaan tule helposti vilahdettua esmes kaverille tai baariin). Eli nyt vain toivomaan, että lumesta ja terroriuhkatilanteesta huolimatta matka sujuu jouhevasti. Vaihtoja on onneksi vain neljä, Rotterdamissa, Utrechtissa, Düsseldorfissa ja Nürnbergissä.

Macwhine


On pitänyt kirjoittaa vaikka mitä, mutta eipä ole ehtinyt/jaksanut. Laitetaan tähän nyt sitten selostus, jonka kirjoitin juuri Applelle. Mac-vihaajat voivat taputtaa karvaisia käsiään; mun kone on maanantaikappale:


 


Macbook Pro4,1 (early 2008),  SMC Version (system): 1.27f3 


After upgrading Snow Leopard and the firmware a couple of weeks ago, my quite new (5 month old, with less than 200 cycles) battery started telling me to 'Service Battery'. I took it to the MacHouse and they tested it on my computer. They said it had a problem charging and sent for a new battery.


After 9 days I got a brand new battery. After installing the brand new battery the light on the cord of my Magsafe (also quite new, only 5 months old since the previous one frayed and sparked) stayed dim green. It was still charging, but very slowly. I tried to follow the instructions on the Apple site about charging the battery fully and then letting it discharge fully, with the machine going to sleep after all power was gone. The problem was, I could not then wake it up from sleep.


I needed to take the battery out and do a SMC reset to get my machine back up. Of course, this was then a full boot and not a wake up from sleep. After the SMC reset the light on my Magsafe stayed orange for a few minutes so I thought the problem was fixed. Unfortunately, the issue soon reappeared. Now I am afraid of the battery failing and instead of going neatly to sleep, the computer crashing and losing work.


As my battery is brand new and my Magsafe is quite new, I presume the problem is not with them. Furthermore, the MacHouse gurus were experiencing the same 'Not charging' problem when they tested my machine with its previous battery, on their own Magsafe. Therefore, the problem could be even with the logic board.


Now, I'm basically a happy Mac user, as I find the operating system much better than the competing ones. But I do have to say this machine has given me a lot of grief especially compared to the price I paid for it. I decided to dole out almost 1600 euros of my scant savings for a Mac because of its trustworthy reputation. I work as a photographer. This Mac is the only computer I have to process and edit my images on. I need a machine which is basically always there when I need it. So far, my Macbook Pro has had the following components replaced:


Magsafe


Display


Superdrive


Hard Drive


Battery (twice)


If I had not decided to spend almost 300 more for AppleCare, I would've been in trouble. As it is, I am not losing money because of having to pay for repairs (yet), but I am losing work because my Macbook Pro is spending a lot of time at the repair shop.


After my experiences with this machine, I cannot quite recommend a Macbook Pro. Even though my old IBM Thinkpad was somewhat clumsier to work with, it still does not have any failed components and it is now 8 years of age. As I do like Apple products for their usability and convenience, I would like to see Apple offer real reliability and quality. Please fix this as soon as possible. 

26.11.10

Harjoitustalossa, taas kerran


 Ympäristöportrettien testikuvia digille, ilman lisävaloja. Varsinaiset on tehty Hasselblad SWC:llä tungsten-filmille, mutta rullaa ei ole vielä kehitetty.


 



Berry


 



Klaas


Joo, nämä ei vieläkään ole yhtään mikään mun juttu. Lähiportretit yhdistettynä tilaan - sisätilaan tai rakennuskuvaan - toimivat mulle paremmin. Mutta tulihan kokeiltua kun komennettiin.


Mietin sitä kaupungin vuokratalot/lähiöt -proggista. Portretteja yhdistettynä tilakuviin, rakennuskuviin, maisemaan. Alkuperäinen ajatukseni toimimattomista suihkulähteistä ja hylätyistä virkistyspaikoista ei nimittäin toimi. Ne kun ovat kaikki lumen alla. Ei niitä talvella muutenkaan kukaan käyttäisi, joten kuva ei kerro niiden tilasta oikeastaan mitään. Portretti + tila kertoo tarpeeksi, yhdistettynä tekstiin, mutta kuinka helppo lie saada länsi- ja itäpasilalaisia portrettimalleiksi? Pitäiskö mun jakaa jotain flaijereita? Tarvitsisin pitkäaikaisia Pasilan asukkaita, nuoria Pasilan asukkaita, maahanmuuttajia. 


Plan B Helsinkiä varten on ehkä Intiankatu 20. Vallatut talot 20 vuotta valtauksen jälkeen. Pitääpä ottaa yhteyttä tiettyihin avainhenkilöihin. Ja kehittää joku vähän robustimpi konsepti asian ympärille. Hiton kauniita kuvia sielläkin saisi.


Leo neuvoi, että menisin kuvaamaan kolme kertaa ja viipyisin joka kerralla kolme viikkoa. Muut opettajat tulevat nostamaan metakan, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta. Se olisi sitten oletettavasti helmikuussa kolme viikkoa, maaliskuussa kolme viikkoa ja huhtikuussa kolme viikkoa. Jos jollain on sijaa majatalossa, kertokaa. Muuten kierrän varmaan makuupussini kanssa vähän paikasta toiseen, jottei äidin ja isän tarvitse mua sentään yhdeksää viikkoa majoittaa.


(Ja hei suku ja kaverit: näyttää siltä, että näen teitä kevättalvella sitten aika paljon?)

23.11.10

Fame


Viime viikolla meitä opetti Anton Corbijn. Kyseinen setähän on kuuluisa mm. Depeche Moden levynkansista, U2:n videoista ja elokuvista Control ja The American. Hän oli ujonoloinen, epävarma tapaus, joka namedroppasi enemmän kuin kukaan tapaamani ihminen - tosin hyvästä syystä, mieshän viettää kaiken aikansa kuuluisuuksien kanssa. Hänen kanssaan oli kuitenkin helppo puhua.



Setä Corbijn tutkailee portfolioitamme.


Muutama anekdootti. 


U2:n Joshua Tree -levyn nimi tuli Corbijnin kautta. Hän oli kuvannut autiomaassa Captain Beefheartia ja nähnyt siellä kyseisiä puita. 


Bono haluaa kuulemma kaiken olevan kamalan suureellista ja isoa. Ehkä napoleonkompleksi, hän kun on pieni mies.


Corbijn tekee uutta valokuvakirjaa Tom Waitsin kanssa. Hän tosin sanoi vain Tom, kunnes minä kysyin että kuka? Waits, Tom Waits tietysti. Ja minä olin että aha.


Mick Jagger oli 90-luvulla huolissaan ulkokuvaustilanteissa. Hän sanoi "I'm afraid that it's gonna be an uncontrollable situation". Myöhemmin Corbijn tajusi, että Jagger oli huolissaan siitä, kuinka vanhalta hän näyttäisi luonnonvalossa.


Corbijn käyttää luonnonvaloa, omien sanojensa mukaan lähinnä koska ei jaksa kantaa mukanaan mitään turhia varusteita. Ensimmäisten kirjojen hillitön kontrasti taas tuli siitä, että kehite oli liian lämmintä.


John Lee Hookeria ei voinut kuvata, jos kuvaajan vieressä ei seissyt nätti vähäpukeinen nainen.


Corbijn alkoi kuvaamaan, koska ujona ihmisenä hänen oli helpompi päästä lähelle mielenkiintoisia musiikkialan ihmisiä, kun hän katsoi heitä etsimen läpi. Hän pyrki kolme kertaa taideakatemiaan muttei päässyt.


.....


H oli viikonloppuna täällä. Kumpikin kuvittelimme, että hänellä oli paluulippu tiistaille, mutta sunnuntai-iltana huomasimme, että se olikin maanantaille. Hyvä että huomasimme, olisi tullut kalliiksi. Minä menen R'burgiin ensi viikon loppupuolella. Se onkin sitten viimeinen kerta kun käyn Carl-Maria-von-Weberstraßella täti Waldowskan talossa. Parin viikon päästä H jo muuttaa, todennäköisesti Pentlingiin. Pentling onkin melkoinen menomesta, viitisentuhatta asukasta joista yksi on paavi. Webisivutkin ovat modernin hehkeät.


.....


Fotailen harjoitustalossa. Opettajat alkavat suhtautua positiivisemmin siihen, että teen lopputyöni Helsingissä. Että jos jollain on jossain Itä-Länsi-Pasilan suunnilla vaihtokämppää tai alivuokrahuonetta helmi-maalis-huhtikuussa... käyn varmaan kuvaamassa kahteen kolmeen otteeseen ja viivyn joka kerta kolme viikkoa. Mutta tämä on nyt vasta suunnitelmaa. Sitä ennen kohteena on harjoitustalo. Paikka, jossa kuvaan, jotta saan kuvaustreeniä. Tämä on opiskelijakoti. Sen näkee.



Viikonloppuna taas uudestaan kuvaamaan, tällä kertaa ehkä ihan eri formaatissa. Sitä ennen pitäisi kirjoitella lopputyötä. 

14.11.10

Skaaloja


Opettaja G käski tehdä kolme vierailua samaan taloon ja kuvata joka kerta eri strategiaa käyttäen. Vähän kuin harjoitukseksi. Tämä on ehkä yksi.



Väsynyt viikonloppu takana. Olin eilen vaatteidenvaihtobileissä Lisettellä Wippolderissa; jokainen toi kassillisen vaatteita ja sitten pengoimme ja omimme niitä drinksu kädessä. Vein ison pinon housuja ja muutaman paidan; otin kaksi t-paitaa, yhden neuleen ja yhden mekon. Hauska idea. Pitää järjestää itsekin joskus.

Free at last?


Daw Aung San Suu Kyi on tänään vapaa, mutta kuinka kauan? Toivottavasti pysyvästi. Burman sotilasjuntta on tosin osoittanut, ettei sen päätöksiin voi luottaa. Luen uudelleen sisareni minulle lahjoittamaa Aung San Suu Kyin elämäkertaa. Samalla Guy Delislen Burmaa, ja Janin Burma Behind the Maskia. Me tiedämme ihan liian vähän tästä maailmankolkasta.

10.11.10

Synchronicity


Netwerkweek puolivälissä. Olen johdattanut alempia vuosiluokkia ympäriinsä. Eilen kävimme Martin Roemersilla Delftissä ja David Galjaardilla Haagissa; molemmat hyödyllisiä käyntejä ja lisäksi Roemers tarjosi minulle fotoshoppaustöitä, joita nyt tässä harkitsen. Lisätulot olisivat todella tarpeen, mutten tiedä, onko minulla nyt valmistumisvuonna yhtään aikaa.


Tänään matkustin 2 tuntia ja 20 minuuttia Nijmegeniin 10 hengen ryhmän kanssa. Vierailimme Andrea Stultiensilla. Hemmetin kivoja kirjoja, hyviä ajatuksia (skannaan varmaan muistiinpanoni tänne myöhemmin, en jaksa kirjoittaa niitä auki). Ja lisäksi siellä studiossa istui kaksi ugandalaista setää.



Kuvassa tämänpäiväinen ryhmäni, keskellä Andrea Stultiens ja ihan laidassa Kaddu Wasswa.


Kävin tervehtimässä Kaddu Wasswaa ja Arthur Kisitua. Ensimmäinen on isoisä, toinen pojanpoika. Kaddu Wasswa kertoi, että hänellä on ollut 18 lasta, joista 10 on kuollut aidsiin. Yksi kuolleista oli Arthur Kisitun äiti. Ugandassa on alueita, joilta puuttuu keskimmäinen sukupolvi kokonaan. Jäljellä ovat isovanhemmat ja lapset. 


Kaddu Wasswa kertoi myös nähneensä Jinjan oikeustalossa keväällä pari eurooppalaista valokuvaajaa. Hän piti minua kädestä puhuessaan, eikä ymmärtänyt hämmästystäni. Olivatko ne Jan ja minä? Todennäköistä. Kuinka monta eurooppalaista fotaajaa siellä hengaa?


Mutta voiko maailma olla aina näin täynnä omituisia yhteensattumia? Minä en oikein enää tajua.


Vaihdoimme yhteystietoja ja ostin Andrean, Kaddun ja Arthurin kirjan lähtiessäni. Sain omistuskirjoitukset. Ja nyt syönkin sitten loppukuun puuroa, mutta ainakin on kiva fotokirja jota katsella puuroruokailun jälkeen.


Huomenna vien seitsemän henkeä NOOR-fotoagentuuriin Amsterdamiin ja perjantaina minulla on tapaaminen neljän portfolioarvioijan kanssa. Hiiii.

7.11.10

Hyviä asioita


Whinetystä riittää, mutta jospa sitä joskus listaisi mukavia asioita.


Ensi viikolla on Netwerkweek. Olin valinnut vain neljä vierailukohdetta. Minulle on näemmä lisätty kaksi lisää. Ensin ärsyynnyin. Kun katsoin uusia kohteita tarkemmin, huomasin, että ne sopivat erittäin hyvin tämänhetkisiin projekteihini. Kuin nenu päähän. Joku opettajistani, varmaan Corinne tai Lotte, on huomannut asian ja lisännyt minut ryhmiin. Tällaista on, kun saa hyvin yksilöllistä opetusta. Kun opettajat oikeasti välittävät ja tietävät, mikä kenellekin sopii ja ketäkin kiinnostaa.  Kyllähän me koko ajan valitamme siitä, kuinka tarkassa syynissä koko ajan olemme, mutta on sillä hyvänen aika hyvätkin puolensa.


Unohdin viikolla vilauttaa matkakorttia Delftin aseman kortinlukijalle Haagista palatessani ja kortilta kirjautui maksimimatka. Soitin NS:lle ja kerroin unohduksestani. Ystävällinen asiakaspalvelija sanoi "Voi, näitähän sattuu.. eihän sitä voi kaikkea muistaa! Kerrotko sun tilinumeron niin palautetaan summa tilille. Sen pitäisi näkyä siellä joskus ensi viikolla. Ja oikein hauskaa viikonloppua!"


Olin jonkin aikaa sitten ystäväporukassa hiljainen, ja seuraavana päivänä Fleur kysyi, onko kaikki hyvin. Sanoin että toki, olin vain ollut väsynyt, ja silloin en oikein pysy hollanninkielisessä keskustelussa hyvin kärryillä. Keskiviikkona samassa porukassa huomasin, että Fleur ohjasi koko ajan keskustelun takaisin englantiin. Vähän kuin ohimennen, isoa numeroa asiasta tekemättä. Hän tiesi, että minulla oli kymmentuntinen päivä takana.


Bussin 130 kuljettajat toivottavat aina hyvää illanjatkoa kun lähden bussista. Ja tietysti bussiin tullessani tervehtivät.


Postilaatikossa odotti tänään IDFA:n eli Amsterdamin kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin katalogi. Niin, meillä on lauantainakin postipäivä. IDFA:ssa on loistava valikoima leffoja, paljon suomalaisiakin, ja minun listassani on jo se kuuluisa Miesten vuoro.

5.11.10

Antisocial butterfly


Vähän kiirusta tämän sosiaalisen puolen kanssa ja muutenkin. Keskiviikkona meillä oli Leslie Grantin masterclass; Grant on mukava newyorkilainen valokuvaaja, jonka ajatukset eettisestä dokumentaarivalokuvauksesta demokraattisena prosessina olivat kovasti mielenkiintoisia. Lisäksi hänen kanssaan oli helppo jutella. Grant sanoikin, ettei hän halua aiheuttaa opetettavilleen minkäänlaista ahdistusta ja meitä alkoi naurattaa - hän on siis jonkinlainen anti-KABK. Iltapäivän normitunti tarjosi sitten sitä ahistuspuolta tarpeeksi. En jotenkin vain osaa kommunkoida meidän tämänvuotisen pääopettajan kanssa. Kuulemma syy ei välttämättä ole minussa. 


Ensi viikolla on taas Netwerkweek ja ravaamme siellä sun täällä tapaamassa fotaajia ja toimituksia ja agentteja. Aikaisempina vuosina olen varannut vierailukohteikseni lähinnä kuvaajia mutta tänä vuonna yritän kyläillä agentuureissa. Oman lisämausteensa tuo, että vieraanamme on kymmenisen opiskelijaa Newportin akatemiasta Walesista, joista yhden majoitan minä. Toivottavasti kyseessä on mukava ihminen.


Keskiviikkona söimme tyttöjen kera Marloesilla. Tänään Raoul oli täällä syömässä. Huomenna pakkaan reppuun jäätelöä ja dvd-elokuvia ja lähden Haagiin lohduttamaan yhtä ystävää, jonka ihmissuhde loppui vähän yllättäen tänään. Ja sunnuntaina pitääkin jo noukkia newportilaisia Schipholista. Veikkaan, että tarvitsen netwerkweekin jälkeen yksinoloa.

2.11.10

Liian asiallinen


Tänään meillä oli yllättäen suullisen esiintymisen koe. Tai ehkä siitä joku tiesi, minä en. Pointtina oli kertoa omista duuneista; 'pitää katsos oppia myymään itseään'. Vaan eikös se vaihe tule vasta jos ne työt eivät myy eikä apurahaakaan tipu... 


Ihan hyvin meni. Sisältö oli kuulemma täydellinen, mutta puhuin liian nopeasti ja hymyilin liian vähän, olin 'te zakelijk' eli liian asiallinen. Osaisiko sitä puhua ja hymyillä yhtä aikaa. Kuten japanilaiset asiakaspalvelijat, joiden nauhoitetustakin puheesta kuulee, että naamalla on kohtelias palveluhymy.


Luen Åsne Seierstadin kirjaa 101 päivää. Olen vasta alussa. Seierstadiin suhtaudun sinänsä epäillen. Hän tuntuu olevan sitä samaa journalistista koulukuntaa kuin Ryszard Kapuscinski: ei niin väliä, ovatko faktat yhtään kohdallaan, kunhan tarina on vetävä. Mikä sinänsä ei välttämättä olisi ongelma, jos jossain takakansitekstissä edes vihjattaisiin, että tämä on nyt vähän tällaista fiktionalisoitua kerrontaa.


Seierstadin Kabulin kirjakauppiashan herätti kohun, joka on meneillään yhä. Toimittaja asui kabulilaisen kirjakauppiaan perheen vieraana viisi kuukautta, pystyi kielivaikeuksien takia kommunikoimaan vain kahden perheenjäsenen kanssa ja lähdettyään kirjoitti kirjan, josta oli häivyttänyt kokonaan itsensä ja jossa kuvasi kaikkien perheenjäsenten sisimpiä ajatuksia, salaisuuksia ja haaveita.


Suuri osa kritiikistä kohdistui kai Seierstadin kiittämättömyyteen ja epäluotettavuuteen, ja senkin ymmärrän: sillä, etten itse ole kirjoittanut paria mielessä pitkään pyörinyttä juttua Ugandasta on syynsä, ja se syy on sikäläisten ihmisten osoittama vieraanvaraisuus minua kohtaan ja haluni olla loukkaamatta heitä millään tavalla. Mutta minusta Seierstadin isompi virhe on se, että hän on onnistunut olemaan täysin kyseenalaistamatta omia lähtökohtiaan ja perusoletuksiaan. Seierstad menee kielitaidottomana afganistanilaiseen perheeseen viideksi kuukaudeksi ja palaa takaisin mukanaan niin ennakko-odotuksia vastaava tarina kuin mahdollista, kertomus, joka on sekä orientalistinen että kehitysmaakauhistelua täynnä. Kirja myi toki hyvin 2000-luvun alkupuolen länsimaissa. 


Asiasta kukkaruukkuun. Mellunkylän alueportaalissa on näemmä saatavilla Yliopisto-lehdessä ilmestynyt juttu Itäinen lähiöni, reportaasi Kontulasta. Lähiöt taitavat olla kovasti ajankohtainen aihe. 


Kukkaruukusta toiseen kukkaruukkuun. Olin eilen ihan apeana koko päivän kun H lähti Regensburgiin. Tämä etäily alkaa nyt vähän yli kahden vuoden jälkeen ahdistaa näemmä toden teolla. No, seuraavan kerran nähdään 18.11. ja sen jälkeen on minun vuoroni mennä Baijeriin joskus marras-joulukuun vaihteessa, käytännössä kai marraskuun werkschouwn jälkeen. Ja sitten onkin jo joulu ja treffaamme Helsingissä.

30.10.10

Tukka pois, ei linnaan


H kävi Delftissä parturissa (tarvitsi kuulemma henkistä tukea, joten minä istuin odottelemassa ja selailemassa hollantilaisia juorulehtiä). Nyt on sitten kevyt tukka. En ole nähnyt lyhythiuksista H:ta ikinä, kun vuonna 2000 aloimme kulkea yhdessä, oli poninhäntä jo olemassa.



Ihan kuin eri miäs!


Kotiviikonloppu on jees. Olen tänään jo terve. Palloilimme pitkin Delftiä ja huomenna pitäisi mennä Haagin japanilaiseen puutarhaan. Jos ei sada. Nyt on yön yö, tähtienkatseluyö, maa on sammuttanut valot ja ihmiset tiirailevat taivaalle. Me katsomme Jupiteria.

29.10.10

Karsintavaihe


Luin dystopiakirjan, joka oli ahdistavampi kuin Orwellin tai Huxleyn klassikot. Ehkä siksi, että kirjan tapahtumat sijoittuivat Suomeen (ja mielessäni samaan aikaan valokuvaamaani Merihaan näköiseen Helsinkiin), ehkä siksi, että kyse ei ollut kaukaisesta tulevaisuudesta vaan jostakin, joka vaikutti olevan jo nurkan takana. Maarit Verrosen Karsintavaiheessa juoni ei ole pääosassa ja osin siksi kai loppu jääkin harmittavan epämääräiseksi. Vahvuus on yhteiskunnan kuvauksessa, joka aiheutti ainakin tässä lukijassa hyvin epämiellyttävän olon. 


En ole pitkään aikaan lukenut yhtä tehokkaan ahdistavaa kirjaa.


" - Olet eilen täyttänyt neljäkymmentä, mies jatkoi. - Ja olet ehkä huomannut, että sinulle ei ole kertymässä kovin paljon tunteja tältä kuulta. 


Mielipideasioita ei kannattanut kommentoida, mutta olin perustellusti eri mieltä kertymästä. Näytti siltä, että saisin sulkutunneista huolimatta asuntolapaikkaan vaaditut kaksisataa tuntia täyteen. Tosin vain melko niukasti, mutta väliäkö sillä miten. 


...


- Koska tilanne on se mikä on eli työt vähenevät ja lisäksi tyypillisten töiden luonne muuttuu, me joudumme tarkistamaan sekä ikärajoja että palkkausta. Myynti- ja vuorovaikutuspalveluissa kolmenkymmenenviiden vuoden ikäraja tulee olemaan lähes ehdoton. Kappaletyöt lisääntyvät, ja niissä ei periaatteessa ole ikärajaa, mutta käytännössä ne ovat usein urakkaluonteisia, joten suoritusnopeus on tärkeä tekijä ja nuoret ovat etusijalla töitä jaettaessa. Ja kun työvoiman liikkuvuuden takia yleinen palkkakehitys on mikä on, tarkistettujen sopimusten palkkaus ei tietenkään voi vastata nykyistä.


...


D-työpalkka putosi kuusikymmentä prosenttia. Työntekijä voitiin enintään kerran kuukaudessa kutsua enintään neljäksi tunniksi erilaisiin nopeus-, kunto- ja kykytesteihin. Testin ajalta ei maksettu palkkaa. Työntekijän tunti- ja päiväsulkuoikeus poistui: vastedes piti olla käytettävissä aina. Tarjotusta työstä sai kieltäytyä, mutta kieltäytymisestä seurasi viiden tunnin palkan suuruinen sakkomaksu. Työntekijän sulkutyölista poistui: vastaisuudessa kaikille voitiin tarjota kaikenlaisia töitä.


Firma siis voisi pommittaa työntekijäänsä vaikkapa friikkiseksityötarjouksilla ja rahastaa viiden tunnin palkan jokaisesta kieltäytymisestä. Tai mitä se vain keksisikin. Se voisi jopa trimmata tuntijako-ohjelmansa lähettämään jokaiselle työntekijälle jonkin siedettävän määrän sellaisia keikkoja, jollaisista työntekijä oli aiemmin kieltäytynyt. Ehkä se ei niin tekisi, mutta mikään ei sitä taannut. Mahdollisuus oli jätetty, se oli suorastaan rakennettu, ja tuollaisia mahdollisuuksia oli tapana käyttää." 


 


27.10.10

Suburbanisms


Fotailin viikon Suomessa. Lisäksi vietin tietysti aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Oli hienoa. Siskontyttö ei vierastanut, vaan tuli kainaloon.


Kuvasin Pasilassa ja Merihaassa. Aika randomilla vielä, ilman suurta suunnitelmaa. Tänään joku viime viikolla äitini kanssa käyty keskustelu ja jokin, mitä joku sanoi werkschouwssa herätti assosiaation; kun kuvasin niitä Pasilan käytöstä poistettuja suihkulähteitä, kuvasinko minä ehkä samalla pohjoismaisen hyvinvointivaltion raunioita? Sen ajan, jolloin lähiöissäkin oli toimivia suihkulähteitä ja tenniskenttiä, ja köyhätkin pääsivät lomalle.



Tätä pitää miettiä vielä. Voin olla hakoteillä. Mutta on se totta, että 70-luvulla syntyneenä ja 80-luvulla lähiössä kasvaneena minut on kasvatettu ihan eri maailmaan kuin missä nyt elän. Eri arvoihin myös. Minusta parempiin. Tiedä sitten, minkälainen määrä jonkinlaista pohjoismaiden versiota ostalgiasta tässä on mukana.


Huomasin muuten myös, että vanhempieni rappukäytävän kattoikkuna ja hajautettu, valkoisesta pinnasta heijastettu salama tekevät hiton hyvät portrettivalo-olosuhteet. 



Nyt on taas koulukuvioita ja hollantikuvioita. Wilders pompottaa hallitusta mielensä mukaan; en tiedä, onko joku jo piirtänyt itsestäänselvän pilakuvan, jossa hallitus on narunukke (mikä se sana oikeasti on?). Rutte jo yritti kosiskella demareita, että voisitteko pliiiiis äänestää meidän kanssa silloin, kun Wildersin porukat eivät olekaan hallituksen kannalla, mutta Cohen tylytti ihan oikein että hei joku raja.


H tulee perjantaina tänne ja minulla on vapaaviikonloppu. Mietittiin, josko mentäisiin katsomaan Haagin japanilaisen puutarhan mahdollista ruskaa, mutta mun pitäisi ensin parantua. Tänään osallistuin werkschouwhun 37.9 asteen kuumeessa. Onkos tämä nyt neljäs tauti tänä vuonna?

14.10.10

Buddha of the suburbia


Nyt on aihe numero yksi vaihdettu. Maalta kaupunkiin, kylistä lähiöihin, rintamamiestaloista kaupungin vuokra-asuntoihin. Maa ei ole vielä selvillä; opettajat painostavat, että Hollannissa se työ pitää tehdä, kun taas minulle ovat jokseenkin tutumpia nuo Suomen lähiöt. On puhtoisia molemmat neliöt.


Hollannissa lähiöt ovat myös ihan eri juttu, eri tavalla syntyneet. Kaupungin vuokra-asunnotkin on lailla siroteltu ympäri kaupunkia. Tietty prosenttimäärä kaikilla alueilla on kai oltava halpaa, tuettua asumista; siksi Amsterdamin keskustassakin on kaupungin vuokra-asuntoja miljoona-asuntojen kanssa samassa talossa. Sanoisin, että parempi järjestelmä kuin meidän. Mutta on sitten näitä muotoutuneita köyhiä alueita, kuten kai esimerkiksi Schilderswijk Haagissa tai Bijlmer Amsterdamissa.


Itseäni kiinnostaa juuri tällä hetkellä typologinen lähestymistapa ja Pasila. Kolme samanlaista toria, kolme käytöstä aikaa sitten poistettua kuivaa suihkulähdettä, kymmenittäin punatiilitaloja. Itäpuolella betonitalo, toinen betonitalo, kolmas betonitalo, ylikäytävä, toinen... Ja sitten siihen ehkä vaikka portretteja viereen? Pitää kokeilla. Aloittaa voin jo vaikka perjantaina, sillä lentoni laskeutuu Helsinki-Vantaalle aamukymmenen jälkeen.


Suomeen!

10.10.10

Vastakohtia


Noorderlicht kun on kuluttanut alkuperäisen ideani (maaseudun, kylien ja pikkukaupunkien tyhjeneminen) loppuun, mietin sen vastakohtaa. Urbanisaatiota. 60-70 -lukujen rakennemuutosta, muuttoliikettä kaupunkeihin, kaupunkien liepeille rakennettuihin lähiöihin.


Onko lähiöitä jo fotattu niin paljon, että sekin aihe on kulunut loppuun? Vai kutsuuko minua kohta Kontula, Jakomäki, Pihlajamäki, Karhuvuori, Merihaka? Pasila? Tai niiden mahdolliset hollantilaiset vastineet.


Olin tänään aussi-israelilaisen ekaluokkalaisen kanssa Duindorpissa etsimässä kuvattavaa, löytämättä oikein, meni sälän kuvaamiseksi. Hän kuvasi minua, minä olen reportaasin aiheena. Keskusteleminen hänen kanssaan on hauskaa ja helppoa, kunnes törmäämme politiikkaan, armeijaan, hänen maansa problematiikkaan. Sitten minä vaikenen; mielipiteeni ovat kaukana hänen mielipiteistään, enkä oikein tiedä, miten niistä keskustelisin. Yleensä minulla on tapana kiertää kyseiset aiheet tietyssä seurassa kaukaa.


Koetin olla kuvaamatta kauniita asioita. Jotain on pakko kuvata; muuten ei kohta kykene. Miksiköhän siihen aina muodostuu kynnys.


 


10.10.1990


Lepakossa Oranssin Tyhjät talot täyteen -bileet. Päädyn kahvilaan, pyöreän mustan pöydän ääreen. Yhtäkkiä meitä on siinä yhteensä neljä, ja juttu alkaa lentää. Pähkäilemme tahoillamme, että kuka onkaan poika ja kuka tyttö, eikä siitä ole täysin kai selvyyttä vieläkään. Ei sen väliä. Ystävyys alkaa yhdestä illasta. 


Jatkuu yhä.


Kiitokset Yuri Höykinpurolle, Lissu Lehtimajalle ja Tapsa Hakaselle. Hitto kun ei olla saman pöydän ääressä tänään.

6.10.10

Paikkailua


Meidän katolla on remontti, ja remppaukot pyörivät yhtenään keittiön ikkunan luona. Eilen alakertaan kömpiessäni sain työmiehiltä kommentin 'kivat pyjamat'. Noh... jos itse olisin töissä paikassa, joka tarjoaa suoran näkymän jonkun kotiin, koettaisin ehkä olla diskreetti, enkä ainakaan seisoisi tupakalla tuijottelemassa sisään toisten ikkunoista. Mutta ehkä tuo remppa kohta loppuu.


Vasta odottelen kylppäriremppaa. Isojen sateiden aikana katto vuoti kylppäriin ja ammeen viereisen tason maalipinta meni pilalle. Sen tason lautaosat ovat nyt jotenkin homeessa tai mädässä, yäk.


Auto oli korjattu ihan uuden näköiseksi.


Työvälineeni numero 2 (kamera on se 1) eli Macbook Pro on toista viikkoa korjattavana Applella. Kovalevy alkoi heittää I/O erroreita ja kahdeksan päivän pähkäilyn jälkeen päättivät, että joo, tilataan varmaan uusi levy. On jo masiinaa ikävä. Ei tällä ikuvanhalla pc:llä oikein kuvia käpistele.


H joutuu muuttamaan. Täti Waldowska muuttaa itse joulukuussa, joten H:n on etsittävä Regiksestä uusi asumus. Toivottavasti löytyy joku 'toistaiseksi voimassaoleva' - juuri nyt ei ole tietoa siitä, voiko Regensburgiin jäädä ensi vuoden lokakuun jälkeen. Jos voi ja toistaiseksi voimassaolevia ei löydy, pitää miettiä, millaisen kodon sieltä sitten etsii. Minun kun pitänee muuttaa jonnekin ensi heinäkuussa, mutta saa sitten nähdä, onko kätevää muuttaa Baijeriin vai jonnekin muualle.


Sosiaalista elämää on ollut jonkin verran. EIlen olin Marloesilla syömässä Roosin ja Fleurin kanssa, tänään oli ekan vuoden opiskelija Rebecca kylässä. Hän on australialais-israelilainen ja uusi täällä. Huomenna tulee Laura syömään.


Viikonloppuna pitää työstää. Yritin viime sunnuntaina ottaa kuvia - tai siis otinkin - Hoek van Hollandissa, lähinnä äänenavaukseksi, tai skaalojen soittamiseksi, tai miksi sitä nyt sanoisi kun pitää saada ote työkapineeseen pienen tauon jälkeen. Neuvottiin, että jotain pitää koko ajan kuvata, vaikka se ei olisikaan suoraan yhteydessä projektiin. Tosin sitten tänään koulussa sama neuvoja tuijotti kuviani ja kysyi 'miksi ihmeessä sinä tuollaisia nyt kuvaat? Eiväthän nuo liity asiaan.'


Olen ehtinyt pelailla vähän Civilization IV:a pitkästä aikaa. Uusi V ei pyöri koneessani. Civfanatics-foorumin kommenteista päätellen uusi peli ei niin erinomainen olekaan. Se vaikuttaa olevan Civ-sarjalle kuin Star Trek 2009 Trekille - kiiltävä ja kaunis, mutta aika tyhjä. Nelosesta saa aika laajan pelin lisäämällä modauksia, joita tosin vaivaa välillä 'more stuff!' -syndrooma; peliin tungetaan niin paljon uusia yksiköitä, öttejä, rakennuksia ja kilkkeitä, että se käy runsaudessaan puuduttavaksi. Vrt. SlashEM, kuuluisin Nethack-variantti.

2.10.10

Kuohuviiniä ja häpeää


Kävimme Rotterdamissa Nan Goldinin näyttelyn avajaisissa. Itse stara antoi odottaa itseään nelisenkymmentä minuuttia; kyseiseltä diivalta osasin odottaakin. Pahinta oli kuitenkin ennen Goldinia puhunut taidekriitikko, joka hollantilaiseen tyyliin puhui erittäin töksähtävästi ja epäkohteliaaseen sävyyn kuitenkin arvostamastaan taiteilijasta; tämä oli kuulemma ollut koulussa 'in some hippie free school - whatever that is" ja kuvannut "all kinds of junkies" ja niin edespäin. Kävipä vielä läpi taiteilijan urahistorian sijasta tämän käyttöhistorian, aine aineelta. Tilannetajun puuttumista, jollaista olen täällä havainnut ennenkin.* Minun piti keskittyä muistiinpanovihkoon piirusteluun, koska alkoi hävettää niin paljon.


Kun Goldin viimein tuli itse lavalle, hän kommentoi kriitikkoa sanomalla, että jos joku ymmärtää hänen töistään noin vähän, on parempi että tämä lopettaa niiden katsomisen kokonaan. Piti taputtaa, olin tosin ainoa. Goldin näytti vapisevalta ja hänen äänensä oli ns. narkkiääni. Nariseva ja väsynyt. (Huomasin joskus, että narkkarituttujeni äänet muistuttivat toisiaan enemmän kuin heidän omia, aikaisempia ääniään. Ja ei, en minä tiedä käyttääkö Goldin enää, mutta oli kuitenkin heroiini- ja morfiinikoukussa aikansa. Kuten meille kaikille ystävällisesti tiedotettiin taidekriitikon toimesta.)


Puhuin myöhemmin toverieni kanssa kriitikosta ja hänen puheestaan, eivätkä he hollantilaisina huomanneet sisällössä tai sanavalinnoissa mitään epäkohteliasta. Yritin selittää, en onnistunut. 


Itse näyttelyssä olleet kuvat olin jo ennen nähnyt. Ehkä ne tosiaan ovat tämänkertaisessa olomuodossaan, musiikin säestämänä diaesityksenä, parhaimmillaan.



* Joskus vuosia sitten olimme Amsterdamissa IDFA-festarilla katsomassa chileläisistä valokuvaajista kertovaa dokumenttia. Yksi järjestäjistä alkoi kertoa kovaan ääneen yleisön edessä dokumentin tekijälle, mistä filmin olisi hänen mielestään pitänyt kertoa. Tekijä yritti kohteliaasti vastata, että hänen elokuvansa nyt on tällainen, mutta vastaanväittö jatkui ja yltyi lopulta täysin käsittämättömäksi huutamiseksi. Koko yleisö istui hiljaa ja tuijotti silmät suurina, ja dokumentintekijä näytti siltä, että hän olisi halunnut vaipua maan alle.

1.10.10

Amsterdamissa


Mentiin ensin Stedelijk Museumiin katsomaan nykytaidetta. Löysin sieltä muutaman kirjalliseen lopputyöhöni liittyvän teoksen. Hauskin oli kuitenkin huone, jossa taiteilija mittasi kävijät kirjan kanssa seinää vasten ja kirjasi sitten nimen ja päivämäärän, ihan kuin lapsena:


 


Nimeni osui ihan näkyvälle paikalle, mutta Raoul-paralla oli huonompi onni, hän kun on aika keskipituinen hollantilainen:



Tältä se sitten näytti vähän kauempaa:



 


Kiinnostuin välillä enemmän siitä, miltä maailma näyttää museon verhojen läpi, kuin itse tarjonnasta. 



Museosta kävelimme talonvaltaajien mielenosoituksen kautta takaisin asemalle. Talonvaltaus on tästä päivästä lähtien kriminalisoitu Alankomaissa.



 



Poliisihelikopteri pörräsi ilmassa ja mediaa oli paikalla runsaasti. Meidän paikallaollessamme kaikki oli vielä kovin rauhallista, mutta kuulemma myöhemmin oli joku häirikköblokki viskonut kiviä.


 (Pyydän anteeksi kuvien värejä yms., työkoneeni on huollossa ja kuvankäsittely on siksi juuri nyt suht mahdotonta.)


 

30.9.10

Hallitusohjelma


En jaksa juuri nyt kommentoida, tai edes kääntää. Mutta näin makaa maa nyt.  


The main measures in the coalition accord 



Economy and taxes



  • Aid budget to be cut from 0.8% of GDP to 0.7%

  • Energy bill surcharge to pay for subsidies for wind and solar power projects 

  • Corporate clustering to be encouraged such as the Greenport Venlo and Maintenance Valley projects

  • Public private partnerships to be encouraged for infrastructure

  • Childcare and healthcare subsidies to be cut


Immigration and asylum:



  • Immigrants to pay for their own integration courses

  • Ban on the burqa and other face-covering garments

  • Headscarf ban for police and justice ministry officials

  • Integration tests to be made more difficult

  • List of dangerous countries for automatic refugee status to be scrapped


Work and social security



  • Benefit cuts for people whose clothing or behaviour stops them finding a job 

  • Minimum wage and basic welfare benefits to be reduced

  • Pension age to rise from 65 to 66 by 2020

  • No change to unemployment benefit

  • No change to redundancy laws 

        


Law and order



  • 2,500 new police officers to be appointed

  • 500 new animal police officers 

  • Minimum sentences for serious crimes

  • Tougher sentences for attacking emergency service workers

  • Stop and search policy to be extended


Defence and foreign policy



  • Further investment in ties with Israel

  • Nato missions to be paid for from aid budget 

  • €1bn to be cut from European Union bill 

  • Second test JSF fighter jet will be bought


Other measures



  • Parents to me made (financially) responsible for making sure their children speak Dutch properly

  • €500m for new roads

  • Spending on arts and culture to be cut

  • €1bn more for spending on the elderly

  • Prostitution age to be raised to 21

  • Spending on public broadcasting to be cut by €200m - one tv channel may go 

  • Cannabis cafes will become members-only clubs with a pass system 

  • No change to Sunday trading laws - currently 12 a year 

  • The smoking ban in cafes and bars smaller than 70m2 will be lifted

  • Speed limit on some motorways increased to 130 kph.

  • Student grants to be reduced from four to three years

  • Applications to build new nuclear power stations to be welcomed 


Government



  • Savings on civil service to generate savings of €6.6bn a year

  • The new cabinet will have 12 full and eight junior ministers, split between the CDA and VVD

  • Economic affairs and agriculture combined into a single ministry 

  • The number of MPs and senators will be reduced to 100 and 50 respectively 

  • Local government layers will be reduced

29.9.10

The brain is storming


Anekdootteja


Garry Winogrand jätti fotaamansa rullat kehittämättä vuodeksi. Tämä siksi, että hän saisi tarpeeksi etäisyyttä itse kuvatilanteisiin; osaisi nähdä kuvan kuvana eikä muistona, tilanteen edustajana. Hänen jäämistössään oli satoja, ehkä tuhansia kehittämättömiä filmirullia.


Sebastiao Salgado kuvaa aina kello kuuden ja yhdeksän välillä aamulla, ei muihin aikoihin. Se kuvissa näkyvä valo ja tunnelma tulee varhaisaamusta.


Bernd ja Hilla Becher lähtivät kerran perhematkalle Ranskaan. Paikan päällä sää tuotti ongelmia, ja lastensa harmiksi Becherit halusivatkin palata heti kotiin. Ranskassa kun paistoi aurinko, mikä ei luonut ollenkaan sopivia olosuhteita Becherien valokuvaukselle.


Suunnitelmia


Places of history. Paikkoja, joissa on tapahtunut jotain. Tosin sitä ei välttämättä silmä näe. Esimerkiksi Regensburgin Galgenberg - entinen hirttopaikka, nykyinen soma asuinalue. Tai Hoornin Rode steen, missä ennen teloitettiin ihmisiä, ja nykyään siellä parveilevat teinit. Eurooppa on näitä paikkoja täynnä. Ehkä vähemmän mielenkiintoisia ovat ne, joissa historia näkyy, muistomerkeiksi muuttuneet. Paikannimistä voi saada punaisen langan, tai sitten keskittyä johonkin osa-alueeseen. Kuten se yksi puisto Regensburgissa, jonka paikalla oli sodan jälkeen DP-leiri. Kysymyksiä: millainen historia häivytetään, mikä saa jäädä? Onko se häivyttäminen aktiivista? Mitä kuitenkin jää?


Structural change. Rakennemuutos ja mitä siitä seuraa. Maaltapako, kylien tyhjeneminen, kierre, joka syntyy kun väki muuttaa pois -> palvelut vähenevät -> väki muuttaa, kun ei ole palveluita... Entiset elävät kylät. Pystyynkuolleet kyläkeskukset, ostarit. Entä paikat, joissa aika on 'visuaalisesti' ajanut ohi; junarata Kotaladon talon vieressä ja radalla kiitävät Pendolinot? Onko tämä ehkä liian usein kuvattu aihe? Kts. Sirpa Päivinen Noorderlichtissä.


Hajahuomioita


Hollannissa tarvitaan 11 sanaa siihen, minkä suomeksi voi sanoa neljällä.


Wat was er nodig om dit foto te hebben kunnen maken?


Mikä mahdollisti valokuvan ottamisen?


Meillä on nyt täällä oikeistokonservatiivi-oikeistoliberaali-äärioikeistohallitus.


Meinasin jäädä kuningattaren motorcaden alle kun törmäilin katua ylittäessäni. Onneksi Beatrixin kuski ei aja ylinopeutta.

26.9.10

Projekteja ja scriptien pähkäilyä


Väistelin tänä viikonloppuna kodinsiivousta uudistamalla webisivun (www.saarikoski.nl, Flash hittoon ja frameihinkin raivostuin Dreamweaverilla nysvätessä niin, että nyt ei ole just tällä hetkellä niitäkään), korjaamalla Windows-koneen, viemällä työkoneen huoltoon ja pelaamalla Civilization IV:ää - uusi hieno viitonen ei toimi tässä vanhassa koneessa.


Nyt pitäisi tänään siivota ja huomenna siirtyä taas kouluprojektien pariin. Erityishuomion alla kirjallinen lopputyö. Viime viikolla vielä oli kolme vaihtoehtoa:


1. Visualizing history - depicting the past in contemporary photography


2. Personal vs. Private in documentary photography


3. Reconstructing Realities - staged documentary photography


Nämä ovat siis vain työotsikoita. Nyt näyttää siltä, että tuo ykkönen on se lähtökohta. Kolmosta sivuavasta aiheesta kirjoitin jo viime vuonna esseen, joten siinä olisi hyviä pohjia jatkolle, mutta toisaalta aiheesta kirjoittaa ainakin yksi toverikin ja minä taas en tiedä, onko juuri minulla siitä tarpeeksi sanomista. 


Kaikkien aikojen paras opettajani Ingrid Grootes sanoo, että 'varo ettei lopputyöstä tule liian tieteellinen' - heh. Ei tarvitse karttaa subjektiivisuutta, kunhan ne omat mielipiteet ovat jollain tasolla perusteltuja. Tiistaina menen kirjastoon ja vilkaisen, mitä aiemmat vuosiluokat ovat saaneet aikaiseksi. Tietää vähän, minkälaista tasonvaihtelua siellä on.


Onkohan tämä blogi nykyään ihan tylsä, kun kirjoitan lähinnä koulujuttuja? Pää on niin kouluasioissa, etten oikein osaa muuta. Pitäisi kai jossain kohtaa  kirjoitella taas esimerkiksi Hollannin politiikan kuvioista, mutta se on tällä hetkellä vähän masentava aihe.


Ai niin, yksi juttu vielä. Pulchrin projektin aikana pidimme yhden päivän fotauskurssia paikallisen .. no, koulukodin? mikä on korrekti termi suomeksi paikalle, jossa huostaanotetut ongelmateinit asuvat? asukkaille. Ryhmässä oli kahdeksan noin 15-vuotiasta, joillakin pienet vauvat mukana. Annoimme heille päivän alussa jokaiselle digijärkkärin käteen ja tehtävän mennä Haagin kaduille ja kuvata ihmisiä. Nyt noista kuvista koostamme jotain. Oli hyvin hauskaa selittää valokuvauksen perusasioita niin kiinnostuneelle porukalle. Pari meidän luokallamme opettaa jo kursseilla, ja voisin kuvitella itsekin jotain sellaista vielä tekeväni, yhtenä tai kahtena päivänä viikossa, kunhan opiskelut ovat ohi.

23.9.10

Werkschouw #1


Praktijkopdracht on sitten suoritettu ja hyväksytty ja hyväksi katsottu. 'Toimiva yhdistelmä empatiaa ja ironiaa' oli raadin sanat, 'tosi hyvää työtä' oli proffan sanat. Projektista kiinnostuneita on ollut muuallakin, mikä tarkoittaa, että kannattaa jatkaa. Mutta hissukseen.


Koulun suhteen hyvä homma. Periaatteessa puolet syyslukukauden hommista on tehty. Voi keskittyä kirjalliseen lopputyöhön. Ja ideoiden kehittelyyn kevättä varten.


Olin tänään tulkkina jollekin ranskalaiselle, joka olisi ehkä siirtymässä KABKiin. Näin, kun proffa ja dokumentaarikuvauksen pääopettaja päättivät, mille luokkatasolle ranskis lykättäisiin. Selasivat n. 10 sekunnissa portfolion läpi ja sanoivat 'menköön kolmannelle'. Foliossa oli sumuisia maisemakuvia. No, se henkilö ei ymmärrä sanaakaan hollantia, eli tässä on taas uusi ulkkarikatastrofi in the making. Paljon turhautumista luvassa sekä opiskelijalle että opettajille. Varsinkin kun ranskis uskoutui minulle ja kertoi, että hän ei tosiaan jaksa jatkuvaa taiteesta jaarittelua. Hitto, eihän meilläpäin muuta tehdäkään!


Kirjoja kesken: Questioning History, Documentair Nu. 


Ja vielä päivän iso uutinen: pieni R Helsingissä on oppinut sanomaan Tuui-tä. Eli Tuuli-täti. Kolmen viikon päästä ehkä kuulen tämän livenä?

19.9.10

Pulchrin proggis ohi


Tänään sitten oli niinsanotusti valmista ja sali täynnä populaa. Yllättävä ja kelju juttu oli se, että meillä oli paikalla myös jury, joka läväytti erittäin kriittiset kommenttinsa kaikkien korville mikrofonin välityksellä _avajaispuheessa_. Minä sain tosin ihan hyvän arvion, kuvissa näkyy sekä empatiaa että ironiaa jne jne ja jotain sinnepäin. Vieraitakin sain paikalle läheltä ja kaukaa; Haagista, Hoofddorpista ja Amsterdamista, kiitos kovasti käynnistä ja terveisiä! Valerie kävi ottamassa kuvan:



Yksikään opettajistamme ei vaivautunut paikalle. Ja kuvitelkaa; pääopettajamme soitti lauantaiaamuna, että hän ei aio tulla paikalle, mutta meidän vastuullamme on dokumentoida, valokuvata ja videokuvata koko prosessi, jotta hän voi katsoa sitä keskiviikkona ja arvostella sen. Siis käymättä paikan päällä koko näyttelyssä. Näkemättä tilaa. 


Jep jep.


Huomenna edessä purku. Sitä ennen H lähtee takaisin Saksaan. Illan ja tiistain pakerran keskiviikon werkschouwta kohti, torstaina vielä scriptiepalaveri, viikonloppuna lepään. Ostin tässä lentolippujakin - olen Suomessa 15.-24.10. Kymmeneskymmenettäjuhlan jälkeen ja äidin syntymäpäivää ennen, mutta aina eivät osu aikataulut kohdilleen.

Immigrants / allochtonen


 


 


Tämän hetken setti. Otsikko on maahanmuuttajat; visuaalinen konsepti on passikuva, itsestäänselvistä syistä; pointti on hollantilaisen näköiset mamut. Vielä 2 kuvaa varmaan lisätään. Installaatio on tämä sekava seinällinen. Jotta jotain mittaluokkaa tuosta näkisitte, portretit ovat A3 per kuva.


Hauskaa on ollut! Meidän sekalainen seurakuntamme on tehnyt kovin erilaisia juttuja ja ehkä siksikin ollut tosi kannustava toisia kohtaan. Ei kilpailua, mutta paljon apua ja tsemppausta. Huomenna korkataan kuohuviinit ja katsellaan menneiden parin viikon duuneja.

17.9.10

Pulchri pulchri


Antibioottikuuri taitaa hiljalleen purra. Toipilaan työpäivät ovat pitkiä, tänään olin liikenteessä 12 tuntia. Fotailen länkkäri-immigrantteja ympäriinsä, useimmat meitä finskejä. Hauskinta tässä on taas, että tulee tavattua eri mukavia ihmisiä. On keskusteltu kiinnostavien uusien ja vanhojen aikuistuttavien kanssa ja leikitty ja pelattu vähän hemmetin somien tenavien kanssa. Kuviakin on sitten onneksi tullut.


Nyt vaan pitäisi läpi viikonlopun jaksaa. Proggis loppuu sunnuntaina, tuolloin on lopetusbile ja homman pitäisi olla valmis. Keskiviikkona on ensimmäinen werkschouw, joten ei sitä voi oikein levätä maanantaina tai tiistainakaan. Pitää näyttää ihan muitakin projekteja, joita ei ole oikein tässä ehtinyt mihinkään kehitellä.


H tulee huomenna Delftiin. Long time no see.

13.9.10

Ziek


Pulchrin proggis on hauska. Harmi vain, että olen ollut sieltä viikonlopun pois, koska tulin kipeäksi.


Perjantaiaamuna heräsin ihan tukossa ja ajattelin että allergiaa; illalla nousi kuume. Nyt on mennyt niin, että joka yöksi on noussut se 39 astetta ja yli ja päivisin ollut vähän helpompaa. Mun on vaikea nukkua, jos on kova kuume, joten olen sitten torkkunut päivisin. Huomenna yritän lääkäriin, jos kuume on ensi yönä vielä ylhäällä.


Minuun on jostain iskostunut käsitys, että 'kuume polttaa taudin pois', eli jos ei alenna kuumetta lääkkeillä, menee tauti ohi nopeammin. Koetin nyt miettiä että mistä se on tullut, enkä keksinyt lähdettä. Onkohan huuhaata? Joka tapauksessa, tänä aamuna kuuden maissa viimein myönnyin ottamaan Ibusalin ja puolessa tunnissa kuume HUMAHTI alas. Oi sitä euforiaa (ja hikeä!) Olin ihan että MITEN HYVÄ OLO, OI LÄÄKKEET. 


Ruokahalu on myös ollut hukassa ja mikään kiinteä ei oikein mene alas. Sovelsin sitten kotona olevista aineksista sipulisopan, joka meni näin:


voita


7 pientä sipulia


5 valkosipulinkynttä


1 rkl hunajaa


2 rkl vehnäjauhoja


9 desiä vettä


2 liemikuutiota, toinen oli liha- , toinen tuinkruiden eli kasvis


3 rkl konjakkia


Sulatin voin padassa ja pehmensin sipulivalkosipulisilppua kannen alla voisulassa 15 minsaa. Sekoitin hunajan sekaan. Sirotin jauhot päälle. Kaadoin vedet sekaan ja lykkäsin liemikuutiot mukaan. Kiehutin miedolla lämmöllä 30 min. Laitoin ne 3 ruokalusikallista H:n konjakkia mausteeksi ja kiehutin vielä muutaman minuutin. Valmista, ja voittaa kyllä Knorrin.

5.9.10

Alamaissa Alankomaissa


Ensimmäinen viikko Hollantia kesän jälkeen takana. Ja samalla alkoi kuudes vuosi tässä maassa. Enää en väitä itselleni, että alan varmaan kohta viihtyä, enkä syyllistä itseäni siitä ettei minulla ole kivaa. Marloes, joka vieraili luonani Suomessa sanoi tuossa äsken tavatessamme huomanneensa, että minä olen Suomessa ihan eri ihminen kuin täällä; siellä olin vapautunut, iloinen, itsevarma, puhelias. Tajusin Marloesin kanssa keskusteltuani, että sen lisäksi että kaipaan omia ihmisiä, kaipaan myös omaa itseäni. Täällä minä en ole oma itseni.


En usko, että tämä välttämättä tarkoittaa, etten muka voisi olla oma itseni missään muualla kuin Suomessa. Luulen, että pikemminkin Hollanti ja minä emme vain ole yhteensopivia. Sinänsähän olen integroitunut hyvin, opiskelen hollanniksi, ystäväni ovat hollantilaisia, seuraan uutisia ja osaan täyttää veroilmoitukseni. Mutta jotain on vialla, kun tavalliset päivittäiset interaktiot saavat minut usein väsyneen tukahdutetun kiukun valtaan ja kun hollanninkielisen keskustelun kuuleminen jossain toisessa maassa aiheuttaa negatiivisen tunnereaktion (minkä myöntäminen kyllä nolottaa kovasti). 


En tiedä. Tällä hetkellä vuosi tuntuu kovin, kovin pitkältä ajalta ja edessä oleva työmäärä valtavalta. Minkä takia olenkin nyt sellaisessa ahdistuneen lamaannuksen tilassa, etten saa edes aloitetuksi. Eilisen vietin googlaamalla lentolippuja Suomeen ja toivomalla, että voin lokakuussa lennähtää sinne viikoksi. Ja sen jälkeen onkin pian jo joulu. 


Ja nyt kun tämänviikkoisesta valivali-osuudesta on selvitty, vähän politiikkaa.


Hollannissa ei ole ollut toimivaa hallitusta helmikuun jälkeen, jolloin hallitus kaatui Afganistanin-kysymykseen. Vaalit olivat kesäkuussa. Kolmas versio hallitusneuvotteluista kariutui perjantaina, kun Geert Wilders ilmoitti, ettei enää luota kristillisdemokraatteihin. Tämä kolmas versio, oikeistohallitus, olisi ensinnäkin ollut heikko, koska sillä olisi ollut tasan yhden paikan enemmistö parlamentissa, ja toisekseen olisi nostanut Wildersin aikamoiseen vaa'ankieliasemaan; vaikka PVV:lle ei olisi ollut ministerinsalkkuja luvassa, olisi vähäinen enemmistö antanut mahdollisuuksia kiristää hallituskumppaneiden tukea Wildersin omiin projekteihin, kuten etnisen rekisteröinnin aloittamiseen ja Koraanien kieltämiseen. Vasuripiirit ovatkin siksi kovasti helpottuneita, kun tämäkin versio epäonnistui. Nyt vaarana on kuitenkin se, että joudutaan lopulta pitämään uudet vaalit, ja tällä hetkellä Wildersin PVV saisi mielipidemittausten mukaan vielä huomattavasti enemmän ääniä.


Belgiassa tilanne on tietysti vielä onnettomampi. Kunnollista, pystyssä pysyvää hallitusta ei ole ollut vuoden 2007 jälkeen, ja nytkään sitä ei pystytä muodostamaan. Flaameille ei kelpaa valtaisa itsehallinto, ja näyttääkin siltä, että suurin osa flaameista haluaa ihan oikeasti eroon Belgiasta ja varsinkin wallooneista. Poliitikot ovatkin nyt ihan tosissaan alkaneet varoitella, että maan jakautuminen on kovin lähellä. Eli ei ole helppoa politiikassakaan täällä hollanninkielisellä alueella. 

30.8.10

Verse fotografie


Koulu alkoi ja samalla unettomat yöt. Kierin sängyssä ja kuuntelin myrskyä aamuun asti, ja sitten lähdin luennolle. Avajaisluennon piti tänä vuonna Dayanita Singh, jonka luento päättyi lauseeseen "Yes I take pictures with my vagina". (Se oli kyllä ironiaa; kyse oli siitä, miten naispuolinen valokuvaaja on just naisvalokuvaaja eikä valokuvaaja.) 


Luennon jälkeen lähdin Pulchriin pitchaamaan; olin jo 99-prosenttisesti päättänyt, ettei maksa vaivaa edes yrittää, mutta väsy ja hälläväliähenki veivät inhibitiot ja epäilykset ja löntystin muiden mukana sinne kertomaan, miksi juuri MINÄ olen oikea henkilö käyttämään galleriahuonetta resursseineen syyskuun puolivälin 10 päivää. En ollut varautunut, joten puhuin vapaasti ja pukeuduin vielä vapaammin (sadehousut, lippis nurin, nörttipaita, tennarit). Pitäisi varmaan aina jättää valmistautumatta - valitsivat sitten kuitenkin minut, vaikka en ole mikään supliikkiartisti. (Ehkä ne tykkäs mun portfoliosta, mutta ei ei, en usko.*)


Joten tervetuloa galleria Pulchriin Haagissa katsomaan, kun taiteilijanplanttulauma paiskii töitä. 9.-19.9., auki 11-17.


Sitten seurasi lukujärjestyksenselitys eli pelottelutunti. Sen perusteella päättelen, että minulla on seuraavan kerran vapaa-aikaa noin heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Mutta kuten vaari sanoisi, vuoden sitä nyt jaksaa vaikka housut kintuissa (onneksi ei kuitenkaan tarvitse). Keskiviikkoisin ja torstaisin tapaamme proffan ja lopputyönvalvojien kanssa, mutta ei joka viikko. Joka kuukausi päättyy werkschouwhun eli työnäyttelyyn, jossa esitellään siihenastinen prosessi. 


Muuten ensimmäinen koulupäivä oli tyypillinen; vaihdoin parinkymmenen ihmisen kanssa poskisuukkoja, noin viiden kanssa halauksia (Roos ja Fleur tuli halattua jo eilen, kun he kävivät luonani syömässä), juorusin ja ihmettelin. Illalla soitin vielä Jan Banningille, joka on juuri lähdössä Yhdysvaltoihin seitsemäksi viikoksi. Sovimme, että tapaamme heti matkan jälkeen. Huomenna vielä Pulchriin työkokoukseen ja samalla pitää alkaa kasaamaan prosessia koko näyttelyä varten. Hihat on siis kääritty ja tästä tää taas lähtee.


http://en.wikipedia.org/wiki/Impostor_syndrome

28.8.10

Junassa on hauska matkustaa


Aika siirtyä Delftiin. Junalla, tällä kertaa. Mutta täytyy kertoa, että lentäminen ei enää pelota. Syy on outo: neljästä viimeisimmästä lennostani kolmella on ollut tekninen vika.


Eka oli se Amsterdam - Entebbe, jonka moottori kosahti kesken matkan. Seuraava oli Amsterdam - Helsinki, jolloin matkustamoon levisi savun ja kemikaalien haju, ja hyllyiltä jouduttiin tutkimaan kaikki käsimatkatavarat ja melkein kai laskeuduimme puolimatkaan Saksaan. Sitten heinäkuussa Suomesta tullessani kumpikin moottori sammahti kiitoradan alkupäässä ja APU:kin meni pois päältä.


38 lentoa takana, niistä kolmella tapahtunut jotain. Aika huono onni. Mutta pelon se on vienyt. En ymmärrä miksi. 

24.8.10

Radiohiljaisuus


Kuten aina, ei Suomessa ollessa tullut blogattua. Aika kului ihmisten parissa olemiseen. Eilen illalla palasimme Ruotsin ja Tanskan kautta takaisin Regensburgiin; jatkan perjantaina Delftiin. Koulu alkaa maanantaina ja ehkä siksi ahdistus alkaa hiipiä takaisin. Yksi vuosi vielä, kyllä kai minä vielä yhden vuoden jaksan?


Koulun alku näyttää sujuvan samanlaisissa sekavissa merkeissä kuin ennenkin. Kesäkuussa ryhmä meitä valittiin tekemään töitä kymmeneksi päiväksi galleria Pulchriin; saimme onnittelusähköpostin ja kehotuksen ilmaantua suunnittelukokoukseen 31.8. klo 15. Eilen saapui uusi viesti, kahden kuukauden hiljaisuuden jälkeen. Se oli osoitettu koko luokalle eikä siinä mitenkään mainittu aikaisempaa viestiä. Uudessa sähköpostissa meitä kehotettiin lähettämään uudelleen suunnitelmamme viimeistään lauantaina ja olemaan kymmeneltä maanantaiaamuna portfolion kanssa Pulchrissa 'pitchaamassa' omaa projektiamme ja esiintymässä isolle komissiolle. Valinnat ovat siis jostain syystä menneet uusiksi, mutta kukaan ei ole kertonut siitä meille. 


Aiemmat valinnat tehtiin kesäkuussa toimittamiemme suunnitelmien perusteella. Moni oli unohtanut koko jutun tai jättänyt saapumatta tiedotustilaisuuteen. Epäilen, että nyt joku näistä on käynyt kuiskailemassa valitsijoiden korviin, että jospa nyt vielä kilpailutettaisiin uudestaan. Eipä olisi ensimmäinen kerta. Minua ärsyttää koko sekoilu jo niin paljon, että harkitsen tosissani jättäväni menemättä; joutuisin uudelleen kilpailemaan jo saavuttamastani paikasta, ja tavalla, joka on minulle mahdollisimman hankala. Puhumalla ja esiintymällä holskukomission edessä, kun vastakilpailijoina on suunnattomilla egoilla ja supliikkitaidoilla varusteltuja luokkatovereita.


(Lisäksi tietysti pitch on tarkoitus tehdä tasan samaan aikaan kuin lukukauden aloittava pakollinen luento pidetään. Mutta tämähän on tyypillistä Akatemian touhua, olisi kai pitänyt jo tottua.)


Kouluasioiden lisäksi ahistavat raha-asiat. Käytin viimeiset säästöpennoseni (aika hyvin ne ovat kestäneetkin!) ja nyt on lukukausimaksu maksettu, mutta muuten olen melkoisen p.a. Laskimme Viking Linellä seilatessamme minimibudjetin, jolla meidän pitäisi selvitä vielä yhdestä vuodesta. Sitten pari tuntia sen jälkeen H rysäytti auton Viking Linen rampin kaiteeseen. Korjausarvio on 2500 euroa ja autovakuutusyhtiömme meni juuri konkurssiin, eikä ole kuulemma maksanut kenellekään korvauksia viikkoihin. Ajoituksen mestareita olemme!


Regensburgissa sataa ja tuulee, ja Suomen ihanat kesäpäivät tuntuvat jo haalistuneilta muistoilta. Kesäkuussa Suomessa käydessäni olin jostain syystä sitä mieltä, etten välttämättä haluakaan muuttaa takaisin, mutta nyt elokuun visiitillä tilanne korjautui. Vaikka kuinka moni äänestäisi persuja, vaikka kepu pettäisi aina, vaikka ruokakaupassa on kallista, vaikka turhia sääntöjä olisi joka paikassa, vaikka koko maassa olisi kuinka kerrostalokyttääjämentaliteetti, on se silti koti. Helsinki on mun kaupunki ja tahdon sinne takaisin asumaan. Suomessa on mun ihmiset, mun omat ihmiset, ja niiden lähellä mun pitäisi olla.

1.8.10

Täällä taas


Olemme jälleen Suomessa. Lähdimme Regensburgista torstaiaamuna muutaman päivän intensiivisen sairastamisen jälkeen ja ajoimme parituhatta kilometriä kahdessa päivässä - Regensburg - Dresden - Varsova - (Treblinka) - Bialystok - Kaunas - Riika - Pärnu - Tallinna - Helsinki. Olimme yöt Varsovassa ja Pärnussa, ensinmainitussa kelpo hotellissa ja toiseksi mainitussa ihanassa talossa villin luonnon keskellä täti M:n ja H.O:n tykönä. Tänä aamuna ajoimme Tallinnaan ja lauttaan, ja lauttarannasta pikaisen vaatteidenvaihtopysäyksen kautta rakkaiden ystäviemme Idan ja Villen häihin.


Häät olivat erinomaiset, juhlat ihanat, mahtava nähdä vanhoja ystäviä, tuli tanssittua (H tanssi paljon enemmän kuin minä) ja juteltua. Taisimme olla aika riepuja, koska useampi ihminen kommentoi olemustamme. Ei ihme, reissu oli rankka ja minä taidan nyt olla kuumeessa, H toipilaana. 


Nyt pitäisi jo nukkua. Vaihtoasunnossa on kodikasta ja huomenna ei tarvitse herätä aikaisin.

25.7.10

Heinäkuu


Heinäkuu alkaa olla lopuillaan, ja samalla tämä Regensburgissa oleilu. Helteet väistyivät ja vaihtuivat viileäksi sateeksi. Viimeisinä hellepäivinä meillä oli täällä Roos ja Robin käymässä, olimme ensimmäinen etappi heidän Itä-Euroopan turneellaan, joka nyt on edennyt Bratislavan kautta jonnekin Balaton-järvelle. Oli mukavaa, katselimme kaupunkia ja kävimme viilentymässä järvellä. Robin oli juuri toipumassa jostain, jonka hänen lääkärinsä oli määrittänyt influenssaksi, ja nyt sitten H on ollut pari päivää kovassa kuumeessa ja säryssä. Taisi tarttua.


Keskiviikkona meidän olisi tarkoitus lähteä ajamaan täältä Varsovan ja Pärnun kautta Tallinnaan ja siitä yli Helsinkiin.  Minua huolettaa, että meillä on liian tiukka ajoaikataulu - 12-tuntiset ajopäivät ja yksi kuski! - mutta H sanoo että ei tasan käytetä matkaan enempää aikaa. Joten kai näillä on nyt vain mentävä, jos tuo kuski nyt toipuu tarpeeksi nopeasti, jotta yleensä pääsemme aikataulussa lähtemään. Minullahan ei sitä korttia vielä ole.


Olen saanut aikaiseksi koulun suhteen aika vähän. Olen miettinyt kirjallista lopputyötä ja nyt minulla on kaksi aihe-ehdotelmaa jonkin verran pohjustettuna, kolmas pitää vielä kehitellä. Pääsen heti syyskuussa tekemään tilaustyötä galleria Pulchriin, jonkinlaista artist-in-residence -hommaa kymmeneksi päiväksi, ja sekin pitäisi valmistella todella hyvin. Mutta jotenkin tämä heinäkuu on ollut aika väsyä aikaa, ja olen ehkä sitten tarvinnut lepoakin. Olisi silti kannattanut potkia itseään työskentelemään enemmän, sillä tämä tarkoittaa, että minun pitää miettiä projekteja Suomessa aika paljon.


Tänään on Oranssifest ja samalla Oranssin 20-vuotisjuhla Alppipuistossa. Harmi, ettemme ole sielläpäin vielä. Siellä olisivat ystävät ja toverit. Aika kauan on siitä, kun Kookos vallattiin ja vähän helevetin pitkä aika Putkinotkostakin.

16.7.10

Surua


 Isotätini Hulda lähti viimeiselle matkalleen maanantaina 97 vuoden iässä. Minä olen muistellut kesäpäiviä Vanhojen Tätien luona, talossa, jossa oli postin puoli ja tätien puoli, ja vieressä junarata, ja surrut sekä Huldaa että yhden aikakauden loppumista. Nyt vasta tajusin, outoa kyllä, kuinka ikuisena olen pitänyt niitä asioita, jotka olivat minun lapsuuteni jonkinlaisia kulmakiviä. Sitä kuvittelee aina että niihin voi palata, niistä voi pitää kiinni, ja että kyllä sitä ehtii. Mutta aika kuluu, ja yhtäkkiä on myöhä.


Täällä Baijerissa on yhä sietämättömän kuuma. Lisäksi H on kipeänä, muttei tietenkään sen verran, että jäisi kotiin lepäämään. Olemme käyneet lenkillä auringon laskettua. Ensi viikolla pitäisi tulla pari vierasta Hollannista, ja sitä seuraavalla viikolla ajamme Tsekin, Puolan ja Baltian kautta Suomeen.

12.7.10

Kuuma kesä


 Suomivisiitti #1 tuli tehtyä, #2 seuraa 2,5 viikon päästä jo. Regensburgissa on 40 astetta lämmintä. H blogasi karkumatkastamme vuorille. Minä en ole jaksanut blogata mitään. Jalkapallokin loppui pettymykseen. Lisäksi paikka, jossa Kampalassa katsotaan jalkapalloa, räjähti tänään. Yksi tai kaksi muutakin paikkaa kosahti; se hyvä etiopialainen rafla Kabalagalassa ja huhujen mukaan vielä jokin mesta 'kotikaupunginosassani' Ntindassa. Huolestuttaa.

7.6.10

Jinja - Kampala


Palasin Regensburgista. Viikonloppuna teimme pienen lähiseutumatkan Kitzbuheliin ja kävelimme vuorilla. Nyt viikko kotia, sitten Suomeen. Koetan saada kirjoiteltua vielä Ugandan muistoja, ennen kuin täysin haalistuvat. Tässä yksi.


 


"We climb into the bus and sit down. At this point there is a risk of culture clash, of collision and conflict. It will undoubtedly occur if the passenger is a foreigner who doesn't know Africa. Someone like that will start looking around, squirming, inquiring, "When will the bus leave?"


"What do you mean, when?" the astonished driver will reply. "It will leave when we find enough people to fill it up."


- Ryszard Kapuscinski, The Shadow of the Sun *


Odottelen Jinjan taxi parkissa bussin täyttymistä vain parikymmentä minuuttia. Minulla on onnea. Ennen bussiin astumistani olen kävellyt Jinjan läpi hotelliltamme Niilin rannalta taxi parkiin, joka on kaaos yksityisautoja, matatuja, bodabodia, pieniä busseja ja kaikkea mahdollista kauppaavia naisia ja lapsia. Hotellissamme olen hukannut huoneeni avaimen ja muistikirjani, mikä hämmentää minua, sillä minulla ei todellakaan ole tapana kadottaa tavaroita. Mielestäni ne olivat pöydällä illallisen aikana, ja sitten vain eivät enää. Hotellinjohtaja, pyöreä intialainen mies, kohauttaa olkapäitään ja etsii vara-avaimen. 


On aika palata Kampalaan. Jan jää vielä Jinjaan kuvaamaan yhdeksi tai kahdeksi päiväksi; minä haluan jatkamaan omaa projektiani, ja sitä paitsi en saa nukuttua Jinjan hotellissa kauheassa kuumuudessa sängyssä, jonka jaan luteiden kanssa, rikkinäiseen moskiittoverkkoon kääriytyneenä. Taxi park näyttää olevan helposti löydettävissä; kuskimme George neuvoo minua etsimään kyydin kymmenen jälkeen aamulla, jolloin ei ehkä ole ruuhkaa, ja 80 kilometrin matkaan mennee vain pari kolme tuntia. 


Siispä lähden reippaasti yksin matkaan. Muutamassa minuutissa edellispäivänä räätäliltä ostamani valkoinen paita on hiestä märkä. Bodabodakuskit koettavat saada minua kyytiinsä, ja ihmiset ihmettelevät, miksi ihmeessä valkoinen nainen kantaa kolmea laukkua aamupäivän kuumuudessa keskellä pölyistä tietä. En halua kyytiä, sillä aion vielä vilkaista kaupunkia kulkiessani. Kengät hiertävät, minulla ei ole enää puhtaita sukkia ja siksi kuljen ilman. Kadun varrella kenkiä myyvä nainen pelastaa tilanteen. Hämmästyksekseni hänellä on edessään yksi pari punaisia Keenin vaellussandaaleja, juuri minun kokoani, täydelliset mukavat kengät. Maksan 28000 shillinkiä tinkimättä ja jatkan tyytyväisenä matkaa.


Löytyy tori. Ei yhtä kaoottinen kuin Kampalassa, mutta aikamoinen. Vierelläni alkaa kävellä mies, tai ehkä poika, vaikea sanoa. Esittäytyy Davidiksi ja parissa minuutissa sinunkaupoista ehdottaa avioliittoa. Näytän vihkisormustani ja kerron, että minä olen jo naimisissa. Hän hymyilee leveästi ja sanoo "How about if you just then give me some looooooooove?" Ilmoitan, että ei se nyt oikein käy, minä olen vanhanaikainen ihminen, avioliitto on avioliitto tjsp ja sitä paitsi olen etsimässä vain kyytiä Kampalaan, en muuta. Pettyneenä hän tivaa "Give me one good reason! Give me one good reason!" mutta näyttää minulle tien taxi parkiin.


Siellä minulle osoitetaan heti sininen minibussi. Kiipeän kyytiin ja yritän nostaa matkatavarani korkealle, jotta ne eivät kovasti kolhisi matkakumppaneita. Kaikki varsinaiset paikat on jo viety, joten istun käytävälle ja pinoan laukut syliini. Takapenkillä istuva mies koputtaa minua olkapäähän ja sanoo "Madam, you sit." Hän tarjoaa minulle oman paikkansa ja siirtyy itse käytävälle. Yritän kiellellä, mutta turhaan, ja siten saan bussista hyvän paikan. Kurotan käteni ulos ikkunasta ja ostan päivän lehdet, sekä New Visionin että Daily Monitorin, ja tarjoan ne paikkansa luovuttaneelle miehelle luettavaksi ensin. 


Odotamme, kunnes bussi täyttyy. Kahden hengen penkeillä istuu kolme, ja käytävällä aina yksi, siten että lopulta jokaisessa rivissä on seitsemän ihmistä. (Alkumatkassa mukana on myös yksi kana.) Ihmiset ovat siististi pukeutuneita, kuten aina Ugandassa. Kukaan ei lue, paitsi mies jolle tarjosin sanomalehteni, ja vieressäni istuva nainen, joka lainaa ne seuraavaksi. Harvat edes puhuvat. Jokainen tuntuu tuijottavan eteensä ja olevan jonkinlaisessa odottavassa transsitilassa. Viimein bussi lähtee.


Kuljemme reittiä, joka johtaa Mombasasta Kampalaan. Kenialaiset rekat huojuvat pitkin kuoppaista tietä. Tienvarsikaupoilla ja kojuilla on uskonnollissävytteisiä nimiä; Jesus Is Our Lord Ladies Underwear, God is Great Butchery. Lapset vilkuttavat bussille, ja kun huomaavat naamani bussin ikkunassa, huutavat riemuissaan muzungu, muzungu.


Kuski kaahaa ja kieputtaa rattia, jotta väistämme valtavat kuopat. Liikennettä ei ole kovin paljon ennen Mandela Stadionia, jonka jälkeen ajammekin hitaassa jonossa. Sitä ennen kuljemme kylien ja maaseudun läpi; jopa metsän, tai oikeastaan viidakon. Maasto on uskomattoman kaunista ja vehreää ja punaista ja kahvipuut valtavia, ihan valtavia. Kampalan ulkoreunamilla alkaa afrikkalainen urban sprawl; kojuja, hökkelikyliä, matatuja, naisia kauppaamassa tuotteita päänsä päällä olevasta vadista, puheaikakauppiaita, vuohia, lapsia jonottamassa vesitankkiauton luona vanhat bensakanisterit käsissään.


Ennen pysähtymistämme on aika maksaa matkasta. Hinta on 4000 shillinkiä, vähän päälle euro. Jokainen matkustaja käärii setelinsä pieneksi nyytiksi ja lähettää ne eteenpäin bussin takaosasta rahastajaa kohti. Minäkin käärin setelini nyyttiin ja pyydän edessäni istuvaa "ssebo, send this forward please."


Saavumme Kampalaan ja taxiparkin kaaos on viedä minut mukanaan. Äkkiä ympärilläni on taas 10 bodakuskia kilpailemassa huomiostani. Olen sitä mieltä, että haluan taksin - minulla on kolme laukkua - ja yksi bodakuski pinoaa laukut syliinsä ja sanoo vievänsä minut taksin luo. Vähän kuljettuamme huomaan, että tämähän sujuu, jotenkuten, laukkujenkin kanssa, joten koputan kuskia olkapäälle ja kysyn "ssebo, kuinka paljon Ntindaan asti?" Kuski tietää osoitteen**, kuudella tuhannella shillingillä pääsen kotiovelle asti, helppo matka, yhteensä kolme tuntia ovelta ovelle Jinjasta Ntindaan.


* Luen Kapuscinskia vasta matkani jälkeen, sillä käytettyjen kirjojen diilerini ei saanut teosta toimitettua minulle ajoissa. Ei välttämättä haittaa, sillä minusta oli riemuisaa huomata moni asia ensin itse, ilman että osasin niihin varautua. Kuten nyt vaikka esimerkiksi tuo bussiaikataulujen logiikka. Nyt luen Kapuscinskia skeptisenä; törmäsin kertomuksiin hänen epäluotettavuudestaan journalistina ennen kuin aloitin ensimmäistäkään hänen kirjaansa. Mainittuani Kapuscinskin tavasta värittää tarinoitaan ja sepittää niistä osia kokonaan hollantilaiset matkatoverini Kampalassa katsovat minua melkein loukkaantuneina "Mutta hän kirjoittaa hyviä tarinoita!"


** Jokainen boda- ja taksikuski sanoo tuntevansa minkä tahansa kysytyn osoitteen. Sitten kun ollaan matkalla, seuraa usein kysymys "Do you know the place?", tai vielä pahemmassa tilanteessa päämäärätöntä harhailua ympäri kaupunkia. 

1.6.10

Shakkia


Israel iski avustuslaivalle päivää ennen kuin Bibi Netanyahun oli tarkoitus tavata Obama Yhdysvalloissa. Tapaaminen on nyt peruuntunut; media ei kerro, kumman aloitteesta. Oma näkemykseni ajoituksesta ja itse teosta on seuraava:


Netanyahu pakottaa tällä Obaman asemaan, jossa tämä joutuu ottamaan kantaa taas kerran Israelin puolesta YK:ssa (mikään muu olisi Obamalle sisäpoliittisesti suht mahdotonta). Obaman puolustaessa Israelin näin härskiä toimintaa hän menettää hiljalleen paikkaamansa välit arabimaailmaan ja palaa ruotuun - 110-prosenttisesti Israelin etujen puolelle.


Katsotaanpa, mikä on seuraava siirto.

Siirtymiä


Pääsin luokaltani. Työharjoittelusta erittäin korkea arvosana, collectieve beoordelingista 6.5, kuten suunnilleen kaikille muillekin. Olemme heikko luokka? Eipä tuon väliä. Opintopisteitä on nyt kasassa 181 ja jäljellä neljäs vuosi eli lopputyöt.


Lähdin H:n houkuttelemana Regensburgiin lepäämään. Olo on aina välillä vähän kipeä ja vilunväreinen. Jos ei tokene, voisin käydä varmuuden vuoksi verikokeessa. Vaikka ei tämä kyllä ihan malarialta vaikuta.


Aion fotoshoppailla ugandalaisille ystävilleni kuvia ja kirjoittaa lisää blogiin, kunhan ensin vähän relaan. Täällä sataa ja on kokonaista 11 astetta lämmintä, joten viisainta on kai pysyä sisällä ja katsoa vanhoja Twilight Zone -jaksoja.


Opiskelutoverini Tonio van der Heijden kuoli viikko sitten jäätyään Amsterdamissa auton alle. Tonio olisi täyttänyt tässä kuussa 22 vuotta. Poika vasta, elämä ihan alussa. Suru.

26.5.10

Out of Africa


Olen palannut kotiin. Vähän oli taas hankala matka - J loukkasi selkänsä toisiksi viimeisenä päivänä, joten minä roudasin kaikki meidän varusteemme (sanon vain, että kahden fotaajan varustus ei ole kevyttä kamaa). Paljon on kerrottavaa vielä, mutta perjantaina odottaa collectieve beoordeling eli lukuvuoden loppuarvostelu, joka teettää ympärivuorokautisesti töitä tällä hetkellä.


Uganda teki minuun aivan valtaisan vaikutuksen. Olen niin tyytyväinen, että uskalsin mennä. 

22.5.10

Bavubuka, osa 2


Viimeinen ilta Ugandassa. Liikaa kirjoitettavaa, pää täynnä asioita. Pelottaa että parin päivän päästä tämä kaikki on kuin unta ja että kaikki tuntuu miedolta ja laimealta ja mauttomalta ja värlttämältä Afrikan jälkeen.


Nyt laitan vain muutaman portretin.


 


 



 



 



 


19.5.10

Jinja Police HQ


 Tällä kertaa pari kuvaa ensin ja tekstiä myöhemmin, kunhan ehdin. Tulin aamupäivällä takaisin Kampalaan Jinjasta - ensin kävelin pari kilsaa taxiparkkiin ja väistelin bodatarjouksia ja yhtä avioliittotarjousta, sitten istuin pienessä minibussissa 30 muun ihmisen kanssa pari tuntia kuin sillit purkissa ja lopulta vroomasin boda-bodan kyydissä Ntindaan. Jan jäi vielä sinne, eli tänään sankarimatkailin ihan keskenäni.


Tänään pitää tehdä vähän kouluhommia ja sen jälkeen ehdin kertoa taas kokemuksiani. Alemmassa Ggaba-stoorissa on myös pari uutta kuvaa.



Meidän varusteet informaatiohuoneen edessä.


 



Yksi tutkintahuone.

16.5.10

Vapaapäivä


 Kävimme veneilemässä Viktoriajärvellä ja syömässä erinomaista savustettua kalaa Ggabassa.



(Enemmän kuvia sitten kun tulemme Jinjasta ja netti ehkä toimii paremmin?)


Edit: No pari kuvaa lisää.



Vähän on isompi savustuspannu kuin Haikkolaisessa.


 



Ggaba cool guy.


 

15.5.10

14.5.10

Bavubuka


 Eteläisen kaupunginosan slummissa on pieni talo, joka näyttää sisältä kuin afrikkalaiselta Putkinotkolta (Oranssin, ei Joel Lehtosen). Seinillä on maalauksia ja viestejä muille, kirpputorisohvilla viruu nuoria, tallissa painetaan teepaitoja ja musiikki soi. Tämä on Bavubuka, paikka, jossa vähän helvetin köyhä nuoriso ja lapsilauma tapaa, hengaa, juttelee, hiphoppaa, leikkii ja suunnittelee tulevaisuuttaan.



 

M on 10 tai ehkä 11. Kysyn syntymäpäivää, ja poika leväyttää kätensä levälleen ja sanoo reteästi, että "Me, I celebrate eeeeeeevery day!" Ei kai se niin tarkkaa olekaan. Hän haluaa isona sekä journalistiksi että lakimieheksi, jotta voi korjata vääryyksiä ja taistella oikeuden puolesta. Poika on fiksu, selvästi fiksu. Mahdollisuudet vain ovat kapeat; Meddin äidillä ei ole varaa edes peruskoulun lukukausimaksuihin.

 


 

A on pieni tyttö koulumekossa. Hän haluaa olla jokaisessa valokuvassa. Kun en kuvaa, hän tulee luokse ja ottaa kädestä tai nojautuu kylkeen. Hän poseeraa kuin ammattilainen ja nauraa, kun näytän kuvia. A ei puhu englantia, vain lugandaa, joten tarvitsemme tulkin. Kun olen lähdössä, hän syöksyy jalkoihin halaamaan. 

 


 

Isommat pojat istuvat ja lukevat lehtiä ja keskustelevat siitä, kuka Ugandan musiikkitähti milloinkin on hot. He yrittävät kilpaa kertoa, kuinka minun pitää mennä Jinjaan tai Niilille tai Päiväntasaajalle että näen jotain kaunista Ugandaa, eurooppalaiselle sopivaa, sen sijaan että hengaan heidän luonaan Kampalan ikävällä alueella. Yritän selittää, että minua kiinnostavat ainakin tällä reissulla ihmiset eivätkä nähtävyydet, ja pojat nauravat hämmentyneinä. He pyytävät kertomaan Suomesta ja minä kerron, mutta kaikki kertomani asiat eivät oikein mene perille, miksi menisivätkään, en minäkään tajunnut Ugandasta mitään ennen kuin tänne tulin. 

 

Kun lähden, pienin pojista haluaa kantaa kassiani, eihän se sovi, että vieras kantaa laukun itse. Jätkä on noin reppuni kokoinen ja tosi ylpeä. Kävelemme päätielle, jonka vieressä makaa kuollut lehmä. Pyydystämme bodabodan, kolmannen kohdalla hinta saadaan tingtyksi sopivaksi, ja pääsemme matkaan. Bodakuski kaartaa bensikselle ja minä horjun kaarteessa ja huidon käsilläni, jotta pääsen tasapainoon. Bensa-aseman miestä naurattaa niin paljon, että hän taipuu kaksinkerroin. "Sorry muzungu lady but you are really funny muzungu on a boda!"

 

Huomenna menen tapaamaan Bavubukan lapsia ja teinejä uudestaan. Illalla ehkä syömään Roshin ja Maryamin kanssa, sunnuntaina järvelle, maanantaina todennäköisesti Jinjaan.

Luzira


Luziran naistenvankilassa vartijatkin ovat naisia. Vartijat tervehtivät ylempiään kopauttamalla kengänpohjan maahan ja viemällä käden lakinlippaan; vangit tervehtivät vartijoita putoamalla polvilleen. Tavallisilla vangeilla on keltainen mekko, kuolemaantuomituilla mariannekarkin kuvioinen punavalkoinen. 


 

Rekisteröinnissä lattialla istuu parisenkymmentä naista, kahdella vauva rinnoilla. Yksi kerrallaan he kävelevät kyyryssä rekisteröintipöydän ääreen ja polvistuvat sen viereen esittelemään maallista omaisuuttaan. Yhdellä naisella on Always-sidepaketissa viikattuna pari paitaa ja alusvaatteet; hän itkee antaessaan henkilötietojaan ja sormenjälkiään, on kuulemma ensikertalainen. Useimmat tulevat oikeudesta ja ovat jo rutinoituneita. Oikeudenkäyntiä odottelee Kampalan vankiloissa satoja vankeja, joista jotkut eivät ole vuosien tutkintavankeuden jälkeen nähneet kertaakaan asianajajaa tai tuomaria.

 

Vankila on oikeastaan iso avoin tila. Luokkasaliparakissa opetellaan biologiaa, ja vaikeaa sellaista, itse en enää osaa vastaavia kaavioita lukion jäljiltä, jos koskaan tulin niitä oppineeksikaan. Toisella puolella kouluparakkia opiskellaan englantia. Haluamme ottaa kuvan oppimistilanteesta, mutta yhdyshenkilönämme oleva kersantti on kovin hermostunut, eikä tahdo antaa lupaa. Viimein kysyttyämme jokaiselta vangilta luvan, saamme oikeuden kuvata. Kuvasta tuskin tullee mitään, se on sellainen NGO-brosyyrifoto, mutta tulipahan tehtyä. Vankilan keittiössä on kaunis valo. Parakki on sisältä noesta kokonaan musta. Seinänvierustoilla on valtavia metallipatoja ja kekoja matookea, kurpitsaa ja muita kasviksia. Kana juoksee pitkin lattiaa. Ikkunoista tuleva valo osuu vankeihin, jotka istuvat seinustalla odottaen ruoan keittymistä. En saa kersantilta lupaa kuvaukseen, ja Jan ei halua kuvaa ottaa - kauniita kehitysmaakuvia on jo, eikä keittiö liity aiheeseen.

 

Kannamme varusteitamme kenttää pitkin. Minua pienempi vanki tulee ottamaan kädestäni tripodikassin. Yritän estellä, mutta turhaan. "I have been instructed so I must" hän sanoo, sellaisella ilmeellä, että ymmärrän hänelle mahdollisesti koituvan ongelmia, jos hän ei kanna tavaroitani. Annan periksi.

 

Vankilan sairastupa on huone täynnä hetekoita. Siellä olevat naiset ovat yleensä vasta synnyttäneitä. Viisivuotiaiksi asti naiset saavat pitää lapset luonaan vankilassa; sitten lasten täytyy lähteä muualle. Kaikkiaan naisia istuu nyt Luzirassa 322, lapsia 25.

 

Pyydämme saada tavata Susan Kigulan. Hän ilmestyy eteemme yhtäkkiä, saattajan kanssa. Kuolemaantuomitut eivät saa kulkea vapaasti, ja kuten deputy warden minulle selitti, "everyone else works, but those sentenced to death, they do nothing." Susan poikkeaa muista vangeista. Muut katsovat kumarassa alas, Susan kulkee selkä suorassa ja katsoo suoraan silmiin. Pudistamme kättä pitkään ja hän jää pitämään kädestäni kiinni kun kysyn, miten hän jaksaa. Jumala on antanut hänelle elämän, hän sanoo, ja usko on vahva siihen, että hän joskus vielä pääsee pois Luzirasta.

 

Susan on istunut kuolemansellissä 10 vuotta. Vuonna 2000 hänet tuomittiin miehensä murhasta. Todistajana oli parin silloin kolmivuotias lapsi. Aihetodisteitakin oli; minä en tiedä, murhasiko Susan miehensä vai ei. Mistä hänet tunnetaan ei ole tämä Ugandan oloissa varsin tavanomainen henkirikos vaan se, että hän on haastanut Ugandan valtion oikeuteen kuolemanrangaistuksen oikeellisuudesta. Juttu on yhä meneillään. 

 

Miesten puoli on ankeampi. Vankilan rakensivat britit 400 hengelle, nyt istumassa on yli tuhat. Makuusali on rivi patjoja parakissa rikkinäisten moskiittoverkkojen alla. Sairastuvalla sairastetaan todella; tällä hetkellä meneillään on vain silmätulehdusepidemia, mutta aikaisemmin on ollut kuvioissa vakavampia tartuntatauteja, joita Kampalan ja Murchison Bayn ilmastossa riittää. Vankilanjohtaja on sympaattinen giniltä tuoksahtava mies, joka sanoo, että ylikansoitus on vankilan suuri ongelma. Se taas johtuu yleisesti korkeasta rikollisuudesta sekä oikeuskäsittelyjen onnettomasta hitaudesta. Itse lisäisin listaan myös rangaistuksien kohtuuttomuuden - vankilassa istuu muunmuassa mies, joka tuomittiin 20 kuukaudeksi vankilaan puolen euron banaaninipun varastamisesta.

 

Miehet istuskelevat maaassa keltaisissa shortseissaan ja paidoissaan ja _tuijottavat_. Valkoinen nainen ei liene kovin yleinen ilmestys. Katson mahdollisimman useaa silmiin ja tervehdin ugandalaisittain - hello how are you i am fine - ja heitä hämmentää. Kersanttimme on kärsimätön ja haluaa selvästi jo lähteä. Seinäkyltistä luen, että kun vanki istuu rangaistustaan, on hän vanki, mutta vapaaksi päästyään on hän vain mies siinä missä muutkin. Ilmoitustaululta luen, että miestenvankilan vartija S.E. ja naistenvankilan vartija L.R. aikovat heinäkuussa avioitua, ja henkilökunnalta pyydetään avustusta ja siunauksia seremoniaa varten.

 

Illalla menemme Kabira Country Clubiin siemailemaan gintoniceja altaan reunalle. Kontrasti sattuu mieleen. Törmään Miriamiin, Iqbaliin, Hannaan ja Mohammediin ja hollantilaiset toverit ihmettelevät, että joko tuo ehti hankkia kavereita. Myöhemmin puhun yöhön asti erään hikkailevan hollantilaisen perheenäidin kanssa ja matkustamme kaikki nelivetojeepeillämme takaisin kotiin, kuskit joskus seitsemän gintonicin kuosissa.