Oi Ukraiiiiina

Kyllä täällä vielä hengissä ollaan, vaikka e-kirjajuttukin jäi vähän puolitiehen ja päivityksiä ei ole kuulunut. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olin helmikuussa Suomessa, maaliskuussa pikaisesti Itävallassa, viime viikolla Ukrainassa ja ensi viikonloppuna Hollannissa, mutta matkoistakaan ei tunnu irtoavan juttua. Yritetään nyt sitten vähän päivittää, kun huolestuneet tahot jo lähestyvät tiedusteluilla.

Ukrainassa ei tuoksunut akaasia enkä tavannut tietääkseni yhtään Nataliaa, mutta paljon muita ihmisiä tapasin. Vanhoja ystäviä ja uusia. Olin siellä Euroconissa scifiasioissa, vaikka nyt kun muistelen, en tainnut puhua scifistä kertaakaan koko reissun aikana. Con oli tietysti kovin slaavikielinen, ja englanninkielisen ohjelman aikana onnistuin melkein aina olemaan jossain muualla, joten ohjelman seuraaminen jäi vähiin. Pitäisi opetella venäjää, mutta kun tässä olisi näitä muitakin kieliä hallittavana ensin. 

Paras anti oli siis ihmisten tapaaminen ja Kiovaan tutustuminen. Kiova oli valtavan, valtavan suuri. Talotkin siellä tehdään ihan eri mittakaavassa. Oli kuin kaikki olisi skaalattu jotenkin ylöspäin. Kaoottinen paikka, jossa hyvin toimiva ja järjestelmällinen julkinen liikenne, erinomaista ruokaa, kaikenlaisia ihmisiä (ja kulkukoiria) ja suurkaupungin tuntua. Hotellimme baarissa päivystivät nuoret naiset... ammattiasuissaan, sanoisinko, ja hihaan oli tarttua jos jonkinlaista taksikuskia. Ensimmäisenä hotelliaamuna näimme myös jonkun ampuvan sarjaa konetuliaseella hotellin edessä. Miliisi korjasi pois, enkä usko, että kehenkään osui. Mitään muuta varsinaisesti pelottavaa ei sitten sattunutkaan. 

Kävimme turisteina museossa sekä katsomassa Äiti Kotimaata, valtavaa neuvostoaikaista metallipatsasta, joka katsoo vakaasti Dneprin yli. Parasta oli kuitenkin kaupunkiin tutustuminen muuten; metrolla ja funikulaarilla ajelu, johdinautot, alikulkujen "torit", ihmisvilinä, monikaistainen päätie joka oli suljettu liikenteeltä ja avattu pyöräilevälle ja rullaluistelevalle nuorisolle. Elävä kaupunki.

Kiovan profiilia Suuren isänmaallisen sodan museon edestä kuvattuna.

Meille oli järjestetty myös tilaisuus vierailla Tshernobylissä ja Pripjatissa, missä vietimme maanantaipäivän. Säteilymittarit mukanamme tutkimme hylättyjä kyliä ja kaupunkia, sekä kävimme pällistelemässä 300 metrin päästä reaktori nelosen sarkofagia. En ole vielä edes ehtinyt tutkailla kuviani (joista kaikkia en saa käyttää), saati sitten tuntemuksiani tuon retken osalta. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa siitä illalla. Sitä ennen menemme vaihtamaan kesärenkaat - se kauan odotettu kevät on vihdoin saapunut Regensburgiin.

E-luddiitti, osa 1

Olen yllättäen ollut viime vuodet varsinainen teknoluddiitti. Viimeinen televisioni oli kuvaputkitöllö, ja senkin annoin pois. Olen nähnyt kokonaista yhden 3D-elokuvan, en omista kotiin integroituja poppisysteemejä ja tietokonekin täyttää viisi. Ja kirjat, ne on tehty paperista. En ollut ennen viime aikoja edes kokeillut e-kirjaa.

Mutta tosiasia on se, että viitisenkymmentä hyllymetriä kirjoja siirtyy aika kehnosti toiselle puolelle palloa. Siispä ne on sijoitettava ns. hyvään talteen. Uusia kirjojakaan tuskin kannattaa hamstrata Japanissa asuessa. Päätin siis alkaa lukea kirjoja myös sähköisessä muodossa. 

Olen joskus lukenut pari pidempää tekstitiedostoa kännykän näytöltä ja havainnut homman hankalaksi. Nyt käytössä on aika hyvä perustabletti, Google Nexus 7. Seitsemäntuumainen näyttö on juuri sopiva lukemista varten. Näytön kirkkautta voi säätää huomattavasti himmeämmäksi, mikä on mukavaa silmille. Tosin epäilen, että Kindle olisi silti miellyttävämpi.

Hankalaa on vain itse kirjojen hankkiminen. En ollut perehtynyt asiaan juurikaan, ja minulle oli yllätys, että kirjoja on monenmonta erilaista yhteensopimatonta formaattia. Jotenkin ajattelin, että tässä vuosien varrella olisi jo päädytty jonkinlaiseen standardiin. Tulihan musiikkialakin samassa asiassa muutamassa vuodessa järkiinsä. Mutta ei - nyt minulla on lukulaitteessani viisi erilaista lukuohjelmaa, koska ne eivät ymmärrä toistensa tiedostoja.

Onneksi on kuitenkin ohjelma, joka konvertoi e-kirjoja toisiin formaatteihin. Tämä kuitenkin onnistuu vain harvoin, sillä usein kirjoissa on mukana kopiosuojaus, joka estää kirjan kopioinnin ja samalla tietysti myös sen muuntamisen toisille lukuohjelmille sopiviin tiedostomuotoihin. 

Ehkä näistä joku avaa kirjatiedostoni?

Kun e-kirjan päätyy vaikkapa Amazonin Kindleen tai Elisa Kirjaan ostamaan, saattaa hämmästyä sen hintaa. Kirja, jonka saa paperipokkarina viidellä eurolla, voikin maksaa sähköisenä 15 euroa. Tämä olisi ymmärrettävää, jos kirja olisi helppo jakaa eteenpäin tai myydä toiselle. Mutta näinhän ei kopiosuojatuissa e-kirjoissa ole. Mietin myös e-kirjan käyttöikää. Kirjahyllyssäni on pari kirjaa 1800-luvulta. Niitä voi yhä lukea - käyttöliittymässäkään ei tunnetusti ole tapahtunut kovin suuria muutoksia. E-kirjan kanssa on toisin. Kukaan ei kai lupaa, että viiden tai kymmenen vuoden päästä valmistettavat laitteet lukevat nykyisiä tiedostoformaatteja, eikä kukaan kai lupaa, että kopiosuojauksen nykyversio on yhteensopiva tulevaisuuden ohjelmistojen kanssa.

Silti on myönnettävä, että onhan e-kirja todella kätevä. Joissakin tapauksissa jopa huomattavasti paperikirjaa kätevämpi. Lonely Planetin Tokio-oppaan sähköisessä versiossa vaikkapa ravintolaesittelyn kohdalla oli suora linkki paitsi ravintolan kotisivulle, myös tabletin karttatoimintoon, joka navigoi turistin oikeaan osoitteeseen ja löytää vielä parhaat senhetkiset julkisen liikenteen yhteydetkin.

Kindle ja Elisa Kirja ovat käyttöliittymiltään ystävällisimmät. Pidän myös siitä, että Elisa Kirjan kautta voin ostaa ja lukea Long Playn loistavia artikkeleita. Se ärsyttää, että samaan yksinkertaiseen toimintoon tarvitaan useampi eri ohjelma. Yksinkertaisinta olisi, että laitteessani sekä tietokoneellani olisi ohjelmisto nimeltä Kirja, joka haalisi sekä paikalliset että eri pilvipalveluissa sijaitsevat e-kirjat helposti samaan hyllyyn.

Seuraavassa osassa e-kirjastokokemuksia.

Suutari, lesti

Muutama kuukausi sitten Apple luopui laitteissaan Googlen kartoista ja korvasi ne omalla tuotteellaan, Apple Mapsilla. Yhtäkkiä kartoista puuttui kokonaisia kaupunkeja, satelliittikuvat olivat mustavalkoisia tai mössöä, julkisen liikenteen tietoja ei ollut enää saatavilla ja paikkatiedot olivat usein joko puutteelliset tai kokonaan väärin. Muutoksen taustalla oli todennäköisesti periaate; Apple ei tahtonut pitää kilpailijana pitämänsä yhtiön tuotetta omissa laitteissaan. Oli kuitenkin hämmentävää, kuinka omppu tuntui kuvittelevan, että kartta kuin kartta - kyllähän tämä nyt hoidetaan omin voimin ja kerralla, vaikka Googlella oli karttadatan käpistelyssä yli kymmenen vuoden etumatka.

Muutama kuukausi sitten Google toi markkinoille Nexus 4 -puhelimensa, jota se myi joissakin maissa edulliseen hintaan Google Play -kaupan kautta. Laitetta ei voinut ennakkotilata, mutta sivustolla sai ilmoittaa sähköpostiosoitteensa, jos halusi tiedon laitteen tullessa saataville. Puhelimen ilmestyminen markkinoille myöhästyi, mitään ilmoituksia ei tullut, ja laite myytiin loppuun viidessä minuutissa, koska sitä ei ollut valmistettu kovin paljon. Viikkojen odottelun jälkeen sai taas tilata lisää, mutta tilauksia ei pystytty täyttämään. Lopulta monien tilaus katosi kokonaan, jotkut odottelivat laitetta maksun jälkeen viikkokausia, ja jotkut taas saivat vahingossa useamman kappaleen. Google Playn myynti-infrastruktuuri ei selvästikään ollut tarpeeksi tehokas ja toimiva.

Mietin, että näissä tapauksissa on jotain yhteistä. Google on maailman ehdoton huipputekijä datan keräyksessä, käsittelyssä ja tarjoamisessa kuluttajille. Sen kartat eivät ole vain karttoja, vaan tapa esittää kaikkea Googlen keräämää tietoa maantieteellisen sijainnin mukaan mahdollisimman helpolla ja hyödyllisellä tavalla. Apple taas on maailman parhaita laitevalmistajia ja varsinkin markkinoijia. Se osaa paketoida vempaimen ja tarjota jouhevan ostokokemuksen.

Kun nämä megayhtiöt yrittävät astua toistensa tonteille, menee näemmä pieleen.

asiat, ne järjestyvät

Viime aikoina on ollut kiire. Kiire miettiä, lähinnä. Nyt alkavat vuoden 2013 kuviot olla selvemmät. Ne menevät näin: ensi viikolla Suomeen mummolaan, maaliskuussa H:n 40-vuotispäivät, huhtikuun alkupuolella ehkä Ukrainaan scifittämään, huhtikuun loppupuolella varmasti Hollantiin kruunajaisia juhlimaan, omaisuus myyntiin tässä välillä, kesällä Suomeen, loppukesästä Japaniin asumaan.

Eiköhän tästä taas ihan hyvä tule.

yhtäkkiä huomattava määrä stressiä

Hei, unettomat yöt! Ei olla tavattukaan yli vuoteen.

(Tai no, unettomiahan suurin osa öistäni tarkalleen ottaen on, koska useimmiten teen töitä Kalifornian ajassa. Mutta uni ei tule silmään kun pitäisi -ilmiötä ei ole hetkeen näkynyt.)

Pitäisi kohta tehdä isoja päätöksiä. Tämä Saksan väliaika on oikeastaan ollut aika helppoa, kunhan on vain jaksettu elää noin kahden kuukauden pätkissä. H:lla on ollut välillä työpätkiä ja välillä ei, välillä ollaan oltu terveempiä ja välillä ei, ja seuraava siirtokaan ei ole kovasti stressannut, koska olemme aina kuvitelleet muuttavamme vain Euroopan sisällä ja se ei enää syksyn 2011 jälkeen tunnu missään.

Mutta entä jos tulee se tarjous, josta Eurooppa on 8000 kilometrin päässä?

Suku ja ystävät. Mutta jos pääsen yhä kaksi kertaa vuodessa käymään? Ja onhan skype. Mutta aikaero.

Entä kun en osaa siellä edes lukea.

Entä kun en saa itse täyttä työlupaa. Mutta valokuvausura voisi lähteä sieltä käsin ihan uuteen suuntaan.

Entä kun siellä on kallista.

Entä kun siellä on aina ulkopuolinen. Täälläkin, mutta siellä kerrointa enemmän vielä.

Entä kun on ne luonnonmullistukset.

Entä se sikäläinen työelämä ja sen vaatimukset. Jaksaako tuo.

Entä meidän kaikki omaisuus. Huonekalut ja tavarat voi myydä, mutta voiko yli 1000 kirjaa siirtyä toiselle mantereelle? Vai vuokraako joku meille Suomesta autotallinsa?

Entä jos ei mennä ja tarjouksia ei läheltä tule. Tulot loppuvat toukokuussa. Eikä tutkija voi siirtyä helposti toiseen työhön ja sitten palata takaisin tekemään sitä ainoaa työtä mitä on koskaan halunnut tehdä.

Saanko heittää tämän kaiken mielestäni hetkeksi ja mennä näpertämään uusien taimien parissa? Jalapeno iti sunnuntaina ja Ugandan Red Habanero tänään.

(Kenelle annan kasvit, jos muutamme toiselle mantereelle?)

10 hyvää

Ohari haastoi minut meemiin, ja pitkästä aikaa ajattelin sellaiseen osallistua. Sitä perinteistä uudenvuodenmeemiä en nyt jaksa, vuosi 2012 jääköön jo taakse.

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle." 

Ihan sekalaisessa järjestyksessä sitten. Paitsi että ensimmäisenä tärkein.


Ihmiset. Minulla on sellainen ominaisuus, että tutustun helposti uusiin ihmisiin - saan kai aika helposti ystäviäkin. Lisäksi minulla on sellainen onni, että olen saanut pitää elämässäni paljon myös vanhoja ystäviä, ihan sieltä hiekkalaatikkoajoista asti. Ja vielä sellainenkin onni, että sukuni on laaja ja läheinen ja tiivis ja mukava. Siispä ympärilläni on kovastipaljon ihania ihmisiä - ympärillä tarkoittaa tässä tosin aika laajaa kaarta, koska asuinpaikkakunnallani en tunne hyvin ketään paitsi puolisoni - ja tämä tuo minulle monella tavalla hyvää mieltä. Ihmiset kiinnostavat minua. He tuovat minulle iloa, turvaa, hämmennystä ja oivalluksia.

Matkustaminen. Olen reissannut paljon ja asunut tähän mennessä kolmessa eri maassa, enkä ole vielä kyllästynyt tutustumaan niihin eri tapoihin, joilla arkea voi elellä. Varsinkaan en ole kyllästynyt tutustumaan niihin eri ihmisiin, joita reissuilla sattumalta kohtaa. Matkatessani olen ystävystynyt ihmisten kanssa, jotka ovat kaikilta asutuilta mantereilta (Etelämannerta ei lasketa!) ja tätä pidän suurempana onnena kuin niitä maisemia, joita olen saanut ihailla. Tykkään matkustaa vähän hitaasti ja hankalasti, juuri siksi, että siten tutustuu helpoiten kanssamatkaajiin. Viime vuonna reissaus jäi ehkä vähän tavanomaista vähemmälle, mutta kävin kuitenkin kymmenessä lähimaassa ja onnistuin tutustumaan vallan mukaviin uusiin ihmisiin Zagrebissa. (Osa heistä oli kotoisin eksoottisesta Jyväskylästä, missä en ole tainnut ikinä käydä.)

Kasvien kasvattaminen on metkaa. Minulla on jo monta kertaa ollut pieni chiliprojekti. Pieni, koska asunnoissani ei ole ollut edes parveketta saati pihaa. Viime vuonna projekti tuotti thai rawit -chiliä omiksi tarpeiksi, tähän asti noin 220 palkoa. Uusi kasvatuskausi alkaa ihan kohta, kunhan olen saanut häädettyä vanhoista puskista kirvat pois. Haaveissani minulla on oma pieni piha tai iso eteläparveke, tai siirtolapuutarhapläntti jossain lähistöllä. Valtavan puutarhan saati omakotitalon vaivaa en kuitenkaan kovin kaipaa, mutta näppärä pieni rivaripiha olisi ideaali. Kasvattaisin siellä chilien lisäksi tomaattia ja yrttejä ja papuja. Herneitäkin.

Kirjoja luen kovin paljon vähemmän kuin ennen. Ennen Hollannin opiskeluaikoja kirjakulutus oli vielä monta kirjaa viikossa, yli sata vuodessa. Sitten kaikki ajatteluenergiani ja aikani yhtäkkiä meni vieraalla kielellä opiskeluun enkä ehtinyt tahi jaksanut enää lukea muuta. Nyt lukeminen palailee hiljalleen arkipäivään. Viime vuonna luin viisikymmentä kirjaa, tänä vuonna tavoite on samanmoinen. Olen huomannut, että keskittymiskykyni on huono - juoksen tarkastamassa sähköpostia tai leikkimässä internetissä muutaman sivun välein sen sijaan, että uppoutuisin lukemaani. Paitsi junassa, missä luen hyvinkin keskittyneesti. Pitäisi ehkä matkustaa enemmän junalla.

Valokuvataide on oma alani ja päätyöni. Kuvien tekemisen lisäksi nautin tietysti niiden katsomisesta. Varsinkin valokuvakirjaformaatissa. Uusin kirja fotokirjahyllyssäni on Bernd ja Hilla Becherin klassikko Gasbehälter, kuvia kuvien jälkeen kaasukelloista ja -säiliöistä. Tällä hetkellä typologinen lähestymistapa on mielestäni eri vänkä, vaikken itse siihen ehkä taipuisikaan. Ehkä se on Saksan vaikutusta minussa.

Liikunta on muodostunut minulle yllättävän tärkeäksi viime vuosina. Lapsena ja nuorena en jonkinlaisen koululiikuntatrauman takia sietänyt liikuntaa ja olinkin laiha ja huonokuntoinen. Yli kolmekymppisenä olen löytänyt jonkinlaisen liikunnan ilon, joskin nyt ilo on tauolla, koska akillesjänteeni on liiallisesta iloittelusta yhä kimpaantunut. Pidän vaeltelusta, juoksemisesta, boulderoinnista, pyöräilystä, kahvakuulasta ja painonnostosta, ja uinnistakin pitäisin jos sitä tarpeeksi osaisin. Liikunnan lisäksi pidän penkkiurheilusta. Iloa tuottaa erinomainen maaliin päättynyt ylivoimakuvio tai upea seiväshyppyfinaali.

Tietokoneiden ja elektroniikan parissa näpertäminen tuottaa paljonkin iloa. En ole viime vuosina enää jaksanut työkoneitteni kanssa kovasti säätää, mutta muita rakenteluprojekteja on välillä käynnissä. Arduinon kanssa leikkiminen on erittäin hauskaa. Raspberry Pi on myös tutustumislistalla.

Olen suunnattoman kiinnostunut astronomiasta, fysiikasta ja kaikesta avaruuteen liittyvästä. Toki luonnontieteistä yleensäkin. Seuraan tiedeuutisia ja pääsen keskustelemaan niistä päivittäin kotona, koska puoliso sattuu olemaan teoreettinen fyysikko. Olen hihkunut kovasti uutisille eksoplaneetoista, Higgsin bosonista (vaikka jännempää olisi ehkä ollut, jos sitä ei olisi löytynyt) ja Mars-löydöistä. Tällä hetkellä suurinta riemua tuottaa loppuvuodeksi lupailtu komeettaspektaakkeli. Parhaimmillaan marras-joulukuussa meille saattaa näkyä komeetta, jonka magnitudi on -16 - kirkkaampi kuin täysikuu. Ikuisesti mieleeni jäänyt Hale-Bopp, jota ihailin keittiöni ikkunasta 90-luvun lopulla, jää tälle toiseksi. Avaruuskiinnostukseeni liittyy tietysti myös scifi ja koko se skene.

Pelit ja pelaaminen jaksavat kiinnostaa. Pelaan lautapelejä ja tietokonepelejä, jälkimmäisiä nykyään tosin kovin harvoin. Pelaamiseen ja leikkimiseen liittyy myös geokätköily, joka on jonkinlaista suunnistamista johon on liitetty kilpailua, gps-vempaimia ja matkustushaasteita. Luonnossa liikkumisesta ja matkustamisesta kiinnostuneelle nörtille aivan erinomainen ajanviete.

Hyvää mieltä tuottaa myös hyvä ruoka. Nautin ruoanlaitosta. Kun laitan ruokaa, ajattelen päivän tapahtumat mielessäni läpi ja rentoudun. Minusta on ihanaa, jos muutkin pitävät laittamastani ruoasta. En käytä eineksiä, laitan ruoan raaka-aineista ja pitkän kaavan mukaan. Jos tiedän, etten jonakin päivänä ehdi, laitan sille päivälle ruoan valmiiksi. Hyvän ruoan syöminenkin tuottaa iloa, enkä halua sitä iloa kiireisiltäkään päiviltä kieltää.


Tässäpä nyt kymmenen. Epäilemättä listaan olisi voinut lisätä vielä vaikka mitä! Haastetta en jaa eteenpäin nimetyille blogaajille, mutta tästä saa napata ken vain tahtoo.

2013

Parempaa uutta vuotta.