helle

Kiireistä heinäkuuta on pitänyt.

Kävimme pakettiautolla Suomessa. Reitti Regensburg - Gedser - Kapellskär - Naantali - Parainen - Pori ja takaisin. Toisella keuhkoputkentulehdus, toisella kova kuume. Matka-aika 6 päivää, kilometrejä ehkä 3600. En muistele kaiholla. En halua ajatella, että vielä pitää heittää maitse yksi pikataipale täältä Helsinkiin, koska auto on siirrettävä. Eikä siihenkään ole enää kuin nelisen viikkoa. Mutta nyt on kirjat ja miekat säilötty.

Huonekalut on melkein myyty. Asunto kumisee tyhjyyttään. Pientä skälää on vielä joka nurkassa. Viitisenkymmentä kiloa pitäisi lähettää postitse Japaniin, ainakin.

Japanin oikeusministeriö soi meille vihdoin Certificate of Eligibilityt eli havaitsi meidät maahanmuuttoon kelpoisiksi ja tänään veimme viisumihakemukset Münchenin konsulaattiin. Siellä piti kulkea turvatarkastuksen läpi, ihan kuin lentokentällä. Viisumit ovat valmiit viikon päästä.

H kävi vähän yllättäen leikkauttamassa isoimman onnettomuuden jäljiltä olleen keloidiarpensa. En itse ihan täysillä kannattanut, koska eihän tuo haitta ollut kuin kosmeettinen, arpi kasvaa takaisin 70% todennäköisyydellä, ja proseduuri oli vielä erittäin tuskallinen. Ihmiset jostain syystä kuitenkin kommentoivat arpea alati. En tiedä, minusta parempi ratkaisu olisi, ettei toisten ulkonäön yksityiskohtia reposteltaisi. Tehty mikä tehty ja nyt täällä on ohjelmassa haavanhoitoa.

Täällä on ollut lähemmäs 40 astetta lämmintä. Pitäisi tietysti totutella. Unta on vaikea saada, ja ikkunat on pidettävä auki. Junat kolistelevat ohi läpi koko yön, mutta se ei enää pidä minua hereillä. Kuumuus vain. Tehollisia työtunteja kertyisi paljon yön tunteina, jos niitä olisi paljon tarjolla.

Nyt alkaa viimeinen kuukautemme Euroopassa.

Omien parissa

Vietin kuukauden Suomessa. Oli mökkiä, juhannusta, uusia ja vanhoja ihmisiä, Linnanmäkeä, täteilyä, Helsinkiä, nimiäisiä, synttäreitä, ja jopa vuoden ehdottomasti paras päivä (Vaarin kanssa merellä). Yöt olivat valoisia, päivät lämpimiä, ja aika juoksi kuin moottoroitu hirvi.

Ja tämän kaiken lopuksi vielä Finncon. Olen käynyt Finnconeissa vuodesta 1989 (pitäisikin skannata se tuolloin harrastelehteemme kirjoittamani Finncon-artikkeli), vaikka monta on olosuhteiden pakosta jäänyt väliinkin. Muistan yhä sen tunteen, kun 12-vuotias scifinörtti astui sisään Vanhalle ylioppilastalolle ja näki yhtäkkiä ympärillään monta hengenheimolaista.

Sama tunne tuli taas kerran kun tämänvuotiseen Finnconiin saavuin. Olin keväällä ilmoittautunut vänkäriksi eli vapaaehtoiseksi, vähän huolissani siitä, miten kaiken muutto-, työ- ja muun kiireen ohella ehtisin. Toisaalta tiesin, että halusin olla mukana tekemässä conia. Viimeisten vuosien aikana olen ajautunut suomalaisen fandomin reunamille ja tunnen ehkä eurooppalaisen järjestöväen paremmin. Nyt halusin osallistua, koska saisin uusia tuttuja, pääsisin tekemään mielestäni maailman parasta conia ja saisin samalla kivan t-paidankin.

Ja hyvänen aika että oli hauskaa. Alusta alkaen tunsin tekeväni hommia ystävien kanssa, vaikken ollut lähes ketään muista vänkäreistä tai järjestäjistä tavannutkaan. Conitea ja järjestäjät olivat ajatelleet ja suunnitelleet kaiken ihan viimeisen päälle; meillä oli selkeät nuotit, joiden mukaan toimia, ja apua sai aina jos tarvitsi. Yhteishenki oli loistava ja vapaaehtoisporukkaa niin paljon, että kaikki tuntui sujuvan jouhevasti. Isoin ongelma, johon kolmipäiväisen viikonlopun aikana itse törmäsin, oli hukassa ollut vesikannu.

Ohjelmakin oli vallan mainiota. Ehdin vänkärihommien vuoksi kuunnella paneelikeskusteluja steampunkista ja kirjallisuuskritiikistä ja seurata kunniavieraiden Peter Wattsin ja J. Pekka Mäkelän lukutuokiota. Lisäksi kävin kuuntelemassa paloja sieltä täältä - fysiikkaa, rakettitiedettä, scifin naiskuvaa, elokuvia, sukupuolivähemmistöjä, ihmissusia, vaikka mitä. Lauantain iltakemut olivat sekä keskustelujen että tanssin suhteen erinomaiset - omieni parissa menen diskoonkin! - ja yhä harmittaa, että dead dog eli järjestäjien lopettajaiset jäivät väliin äärimmäisen väsyn vuoksi.

Conin jälkeen iskikin melkoinen postconillinen apeus. Onneksi oli kiire viettää täysillä viimeinen ilta Suomessa ja lähteä kotiin hoitamaan valtavaa tehtäväpinoa. Eipä niin ehtinyt murehtia sitä, milloin näen oman heimoni seuraavan kerran. (Toivottavasti viimeistään 2015 Worldconin merkeissä.)

jahrtausendflut

Vesi tuli kylään täällä Keski-Euroopassa. Meidän kotimme on vähän ylämäessä, joten emme suoranaisesti kärsineet muuta kuin kellarin osalta, mutta kaupungissa oli eiliseen asti hätätila. Maanantain ja tiistain välisenä yönä yleishälytysmerkit soivat ja ihmiset joen lähellä valmistautuivat evakuointeihin. Regensburgilla menee silti ihan hyvin verrattuna Straubingiin, Passauhin, Deggendorfiin ja moneen, moneen kylään, jotka ovat jääneet täysin vesimassojen alle.

Tässä vesi ei ollut vielä läheskään korkeimmillaan.

Baijerilaisten parhaat puolet ovat tulleet katastrofissa esille. Vapaaehtoisjoukot siirtyvät paikasta toiseen täyttämään hiekkasäkkejä, kuljettamaan tavaraa, tarjoamaan kahvia ja voileipiä pelastusväelle. Ihmiset tarjoavat kotejaan evakuoiduille ja lahjoittavat välttämättömyyksiä kotinsa menettäneille. Kaikki koordinoidaan tehokkaasti sosiaalisen median kautta. Me olemme osallistuneet lähinnä kuljettamalla patjoja, peittoja, vuodevaatteita ja keittiötavaraa Straubingin evakuointien keräyspisteeseen. On vähän syyllinen olo lähteä tästä ylihuomenna Suomeen lomailemaan ja jättää Baijeri kamppailemaan uuden saderintaman kanssa. Baijeri on ollut meille hyvä.

prosessia, suunnitelmaa

Viimeisen 10 päivän aikana olemme hakeneet Japanin oikeusministeriöltä lupaa anoa viisumia (ns. Certificate of Eligibility -prosessi), ostaneet muuttomatkaliput, irtisanoneet vuokrasopimuksemme Regensburgissa ja tyhjentäneet kellarin. Kirjoistakin on jo pakattu 75% vaikka ne kuljetetaan säilöön vasta heinäkuussa. Hyvässä vauhdissa tässä ollaan. Halusin aloittaa muuttoprosessin ajoissa, koska Delftin ajolähtö silloin alle kaksi vuotta sitten oli niin rankka.

Kierrätyskeskuskuormallisia on viety kolme, mutta onneksi roinaa on mennyt kaupaksikin. Geneerinen Ikea-kama selvästi myy täällä hyvin, onhan kyseessä opiskelijakaupunki. Elektroniikka menee yllättäen kehnommin kaupaksi, mutta onneksi sitä meillä ei ole kovin paljon.

Eilen pidin vapaapäivän sekä palkkatyöstä että muuttoprosessista ja hoidin vain vähän scifiyhdistysasioita. Heti tuli huono omatunto, kun asiat eivät edenneet. Kahden viikon päästä lähdemme Suomeen lomailemaan ihan sillä mielellä, että kyseessä on oikea loma - siihen mennessä pitäisi saada sellainen olo, että palatessakaan ei ole kiirettä eikä hädän päivää.

Vapaahetkinä olen etsinyt Street Viewin avulla lähintä isoa ruokakauppaa uudelta alueeltamme, opiskellut japania, katsonut netin kautta Japanin tv:tä (eilen iso nainen blondissa peruukissa läiskäytteli valtavilla tekorinnoilla jonkun kilpailun osallistujia takaraivoihin) ja suunnitellut viikonloppuretkiä syksylle.

12 minuutin junamatkan päässä tulevasta kodistamme on kaupunki nimeltä Kawagoe. Siellä on näemmä kaunis pieni vanhakaupunki ja paikkaa sanotaankin Pikku Edoksi (小江戸). Lokakuun lopulla siellä pidetään kuuluisa matsuri.

Puolentoista - parin tunnin junamatkan päässä taas on Chiban niemimaa, missä Tokio-Naritan lentokenttäkin sijaitsee. Lentokentän lisäksi Chibassa on näemmä 66 kilometrin pituinen hiekkaranta, Kujukuri-hama (九十九里浜). Siinäpä sitä on tilaa katsella Tyyntä merta ja keräillä näkinkenkiä. 

Entäpä sitten vaelluspolut? No, tunnin matkan päässä on ainakin Takao-vuori, jolla polkua riittää. Lisäksi nähtävissä on temppeleitä, apinoita, luontopolkua ja tenguja. Vähemmän ruuhkaisia paikkoja löytyy vähän pidemmältä Kanto-vuoristosta tai sitten Saitaman suunnalta, ja onhan se Fujikin vielä kiipeämättä (se ei tosin taida tänä vuonna enää onnistua, ja kuulemma sinne pitää suunnilleen jonottaa, koska polut ovat sesonkiaikaan niin täynnä). 

Urbaania elämää voi oman kaupunginosan lisäksi tutkailla ensin vaikkapa Shimokitazawassa. 

Ensimmäisille alkusyksyn vapaille hetkille on siis jo lähiseudulta kovasti ohjelmaa. (Lisää saa suositella, jos alueen tuntee.) 

Expat ahdistuu, osa N

Ajattelin tuossa alkuvuodesta, että mikäs tässä Aasiaan muuttaessa. Tavarat pois, ei materiaan pidä kiintyäkään. On sitä ennenkin uuteen maahan muutettu. Kyllä sitä kieltä oppii. Ainakin on toimeentulo.

Ja tottahan se onkin. Verrattuna viimeisen kahden vuoden stressiin, jolloin toinen meistä on ollut parhaimmillaan puolen vuoden pätkissä kontraktorina vaihtuvin työtunnein (välillä vähemmän kuin 10 tuntia viikossa), toinen noin kuukauden erissä pätkätutkijana tai työttömänä tai sairaslomalla, on viiden vuoden pesti ihan juhlaa. 

Mutta pakko myöntää, että en minä ihan näin ajatellut varhaiskeski-ikääni viettää. Maasta toiseen ja kolmanteen, ei pysyvyyttä, ei ihan omaa kotia, vaihtuvat ihmiset ympärillä, eikä minkäänlaista asettumisen tunnetta.

Vietimme pitkän viikonlopun lajittelemalla esineitä kierrätykseen, roskiin ja säästöön. Viimeiseen kategoriaan täytyy jättää vain tärkeimmät. Silti tuntuu siltä, että jotain omaa on otettava mukaan. Muuten ei tunnu kodilta. Paljosta on kuitenkin pakko luopua, ja vaikka koetankin olla esineisiin kiintymättä, on tiettyjä tavaroita, joihin liittyy tiettyjä muistoja. Niitä karsiessa tuntuu kuin karsisi omaa historiaansa.

Huomasin, kuinka valokuviin ja muistoesineisiin liittyy vuoteen 2005 asti niin paljon omia ihmisiä. Sukua ja ystäviä ja kavereita. Siitä eteenpäin omat ihmiset esiintyvät harvakseltaan. Jouluna, juhannuksena, parilla lomalla. Näin konkreettisesti, kuinka pieneksi oma hyvin läheisten ihmispiiri on käynyt samalla kun elämäni maantieteellinen mittakaava on laajentunut. Kavereita ja tuttuja on tullut paljon, mutta ne tärkeimmät ovat yhä siellä Suomessa.

Stressihän tämän tekee. Kohta porhalletaan taas eteenpäin ja otetaan tästä kaikesta uudesta kaikki irti. Me olemme sopeutuvaisia, me olemme optimisteja, ja sitä paitsi muutamme paikkaan, josta todella pidämme. Mutta hetken meidän piti molempien eilen nieleskellä ja miettiä, että olisi kai tämän elämän voinut toisinkin elää.

Epäilemättä silloin miettisimme, että entä jos olisi sittenkin lähtenyt.

terug

Käväisimme Alankomaissa. Tapasimme ystäviä, poimimme matkaamme yhden sinne jääneen kirjalaatikon (kiitos, Hanna ja Laura!), näimme meren ja dyynit, söimme kapsalonit, kävimme opiskelijabileissä, vierailimme entisen opettajani ja nykyisen ystävämme studiossa, kuljimme pitkin ja poikin vanhaa kotikaupunkiamme Delftiä. Ai, ja olihan siellä sitten kruunajaisetkin, joita juhlimme Amsterdamin hauskimmalla pienellä kadulla kaveriporukassa. Minkä huomioi myös paikallinen yleisradio.

Nythän on myönnettävä, että minulla on ollut aivan valtaisa koti-ikävä Delftiin. Asuin siellä elämästäni kuusi vuotta, ja vaikka ne olivatkin hyvin rankkoja vuosia, olivat ne myös hyviä vuosia. Oude Delftin asunto oli pitkäaikaisin aikuisiän asuinpaikkani. Kaupungilla kulkiessa tuntui yhä kuin olisin kotona. Vaikutelmaa lisäsi, että tutut naamat nyökkäsivät yhä, etnokaupan setä vilkutti ohikulkiessani ja vanha naapurikin löytyi kulmakaupasta. (Hän oli erittäin hämmästynyt törmätessään meihin siellä.)

Oli myös oikein ihanaa ymmärtää ympärillä puhuttua kieltä kunnolla ja osata kommunikoida normaalielämän tilanteissa. Muutama vuosi sitten sain kokea tämän elämyksen matkustettuani Hollannista Suomeen; nyt näemmä sama toimii kun käyn Baijerista Hollannissa. Ystävät ihmettelivät, että ymmärrän vielä kieltä. Kerroin, että luen uutiset joka päivä hollanniksi pitääkseni kielitaidon yllä. He hämmästelivät. "Miksi ihmeessä?"

Kuningattarenpäivän aattona Haagissa muistin kuitenkin myös ne asiat, joita en erityisesti kaipaa: tungos, kyynärpäätaktikointi, huutaminen ja mekastaminen ja minäminäminämeininki. Eikä se arki, jota Hollannissa elin, erityisesti houkuta, vaikka aika kultaakin muistot. Muistelimme ystävien kanssa Akatemian pääsykokeita ja sitä, miten joitakin meistä siellä varoitettiin satatuntisista työviikoista. Mietimme myös että nyt, pari vuotta valmistumisen jälkeen, olemme ehkä juuri ja juuri toipuneet siitä neljän vuoden stressistä. (Tai jotkut meistä ovat, toisilla meistä on ollut kovastipaljon muuta stressiä valmistumisen jälkeen.)

En usko, että muutamaan vuoteen ehdin Hollantiin. Oli hyvä käydä nyt.

1986

Ensimmäinen vuosi, josta minulla on muita kuin omaan elämääni liittyviä vahvoja muistoja, on 1986. Challenger, Tshernobyl, Olof Palme, Urho Kekkonen. 1986 tuntuu jälkikäteen jonkinlaiselta lapsuuden lopulta, vaikka ihan varmasti en tuolloin alle kymmenvuotiaana sitä niin ajatellut.

Pripjat ja kylät sen lähellä ovat pysähtyneet vuoteen 1986. Kaiutinautot ajoivat pihoille ja pyysivät asukkaita siirtymään rauhallisesti busseihin. Vain vähän tavaraa mukaan, lemmikkieläimet on jätettävä, kolmen päivän päästä tulemme jo takaisin. Muutamassa tunnissa kymmenien tuhansien asukkaiden kaupunki oli ihmisistä tyhjä. On yhä.

Talot pysyvät vielä hetken. Koulu numero 1 romahti viime viikolla, muut rakennukset epäilemättä seuraavat omaan tahtiinsa. Samaan aikaan ne oli rakennettu. Pripjatin kaupunki oli vasta nuori.

Kierrämme sairaalan, lastentarhan, koulun, uimahallin, kulttuurikeskuksen, supermarketin. Vesi tippuu päähäni katoista ja rikkinäinen lasi narskuu kengän alla. Muuten on hiljaisuus, jonka rikkoo vähän väliä säteilymittarin nakutus.

Huvipuistossa säteily on jostain syystä voimakkaampaa. Päässäni alkaa soida Paistaa aurinko aina, ja minun pitää vähän nieleskellä. Muistutan itselleni, että eivät nämä lapset tänne kuolleet.

Käymme vielä reaktorin suojakuorta katsomassa ja poistumme alueelta säteilykontrollien kautta. Minulle ilmoitetaan, että annokseni on 0,007 millisievertiä. Seuraavina öinä näen unia tyhjistä kaupungeista.

Nämä ja mahdollisesti myöhemmin blogissa näyttämäni kuvat ovat vain henkilökohtaiseen käyttöön - älkää jakako kysymättä, kiitos.