E-luddiitti, osa 1

Olen yllättäen ollut viime vuodet varsinainen teknoluddiitti. Viimeinen televisioni oli kuvaputkitöllö, ja senkin annoin pois. Olen nähnyt kokonaista yhden 3D-elokuvan, en omista kotiin integroituja poppisysteemejä ja tietokonekin täyttää viisi. Ja kirjat, ne on tehty paperista. En ollut ennen viime aikoja edes kokeillut e-kirjaa.

Mutta tosiasia on se, että viitisenkymmentä hyllymetriä kirjoja siirtyy aika kehnosti toiselle puolelle palloa. Siispä ne on sijoitettava ns. hyvään talteen. Uusia kirjojakaan tuskin kannattaa hamstrata Japanissa asuessa. Päätin siis alkaa lukea kirjoja myös sähköisessä muodossa. 

Olen joskus lukenut pari pidempää tekstitiedostoa kännykän näytöltä ja havainnut homman hankalaksi. Nyt käytössä on aika hyvä perustabletti, Google Nexus 7. Seitsemäntuumainen näyttö on juuri sopiva lukemista varten. Näytön kirkkautta voi säätää huomattavasti himmeämmäksi, mikä on mukavaa silmille. Tosin epäilen, että Kindle olisi silti miellyttävämpi.

Hankalaa on vain itse kirjojen hankkiminen. En ollut perehtynyt asiaan juurikaan, ja minulle oli yllätys, että kirjoja on monenmonta erilaista yhteensopimatonta formaattia. Jotenkin ajattelin, että tässä vuosien varrella olisi jo päädytty jonkinlaiseen standardiin. Tulihan musiikkialakin samassa asiassa muutamassa vuodessa järkiinsä. Mutta ei - nyt minulla on lukulaitteessani viisi erilaista lukuohjelmaa, koska ne eivät ymmärrä toistensa tiedostoja.

Onneksi on kuitenkin ohjelma, joka konvertoi e-kirjoja toisiin formaatteihin. Tämä kuitenkin onnistuu vain harvoin, sillä usein kirjoissa on mukana kopiosuojaus, joka estää kirjan kopioinnin ja samalla tietysti myös sen muuntamisen toisille lukuohjelmille sopiviin tiedostomuotoihin. 

Ehkä näistä joku avaa kirjatiedostoni?

Kun e-kirjan päätyy vaikkapa Amazonin Kindleen tai Elisa Kirjaan ostamaan, saattaa hämmästyä sen hintaa. Kirja, jonka saa paperipokkarina viidellä eurolla, voikin maksaa sähköisenä 15 euroa. Tämä olisi ymmärrettävää, jos kirja olisi helppo jakaa eteenpäin tai myydä toiselle. Mutta näinhän ei kopiosuojatuissa e-kirjoissa ole. Mietin myös e-kirjan käyttöikää. Kirjahyllyssäni on pari kirjaa 1800-luvulta. Niitä voi yhä lukea - käyttöliittymässäkään ei tunnetusti ole tapahtunut kovin suuria muutoksia. E-kirjan kanssa on toisin. Kukaan ei kai lupaa, että viiden tai kymmenen vuoden päästä valmistettavat laitteet lukevat nykyisiä tiedostoformaatteja, eikä kukaan kai lupaa, että kopiosuojauksen nykyversio on yhteensopiva tulevaisuuden ohjelmistojen kanssa.

Silti on myönnettävä, että onhan e-kirja todella kätevä. Joissakin tapauksissa jopa huomattavasti paperikirjaa kätevämpi. Lonely Planetin Tokio-oppaan sähköisessä versiossa vaikkapa ravintolaesittelyn kohdalla oli suora linkki paitsi ravintolan kotisivulle, myös tabletin karttatoimintoon, joka navigoi turistin oikeaan osoitteeseen ja löytää vielä parhaat senhetkiset julkisen liikenteen yhteydetkin.

Kindle ja Elisa Kirja ovat käyttöliittymiltään ystävällisimmät. Pidän myös siitä, että Elisa Kirjan kautta voin ostaa ja lukea Long Playn loistavia artikkeleita. Se ärsyttää, että samaan yksinkertaiseen toimintoon tarvitaan useampi eri ohjelma. Yksinkertaisinta olisi, että laitteessani sekä tietokoneellani olisi ohjelmisto nimeltä Kirja, joka haalisi sekä paikalliset että eri pilvipalveluissa sijaitsevat e-kirjat helposti samaan hyllyyn.

Seuraavassa osassa e-kirjastokokemuksia.

Suutari, lesti

Muutama kuukausi sitten Apple luopui laitteissaan Googlen kartoista ja korvasi ne omalla tuotteellaan, Apple Mapsilla. Yhtäkkiä kartoista puuttui kokonaisia kaupunkeja, satelliittikuvat olivat mustavalkoisia tai mössöä, julkisen liikenteen tietoja ei ollut enää saatavilla ja paikkatiedot olivat usein joko puutteelliset tai kokonaan väärin. Muutoksen taustalla oli todennäköisesti periaate; Apple ei tahtonut pitää kilpailijana pitämänsä yhtiön tuotetta omissa laitteissaan. Oli kuitenkin hämmentävää, kuinka omppu tuntui kuvittelevan, että kartta kuin kartta - kyllähän tämä nyt hoidetaan omin voimin ja kerralla, vaikka Googlella oli karttadatan käpistelyssä yli kymmenen vuoden etumatka.

Muutama kuukausi sitten Google toi markkinoille Nexus 4 -puhelimensa, jota se myi joissakin maissa edulliseen hintaan Google Play -kaupan kautta. Laitetta ei voinut ennakkotilata, mutta sivustolla sai ilmoittaa sähköpostiosoitteensa, jos halusi tiedon laitteen tullessa saataville. Puhelimen ilmestyminen markkinoille myöhästyi, mitään ilmoituksia ei tullut, ja laite myytiin loppuun viidessä minuutissa, koska sitä ei ollut valmistettu kovin paljon. Viikkojen odottelun jälkeen sai taas tilata lisää, mutta tilauksia ei pystytty täyttämään. Lopulta monien tilaus katosi kokonaan, jotkut odottelivat laitetta maksun jälkeen viikkokausia, ja jotkut taas saivat vahingossa useamman kappaleen. Google Playn myynti-infrastruktuuri ei selvästikään ollut tarpeeksi tehokas ja toimiva.

Mietin, että näissä tapauksissa on jotain yhteistä. Google on maailman ehdoton huipputekijä datan keräyksessä, käsittelyssä ja tarjoamisessa kuluttajille. Sen kartat eivät ole vain karttoja, vaan tapa esittää kaikkea Googlen keräämää tietoa maantieteellisen sijainnin mukaan mahdollisimman helpolla ja hyödyllisellä tavalla. Apple taas on maailman parhaita laitevalmistajia ja varsinkin markkinoijia. Se osaa paketoida vempaimen ja tarjota jouhevan ostokokemuksen.

Kun nämä megayhtiöt yrittävät astua toistensa tonteille, menee näemmä pieleen.

asiat, ne järjestyvät

Viime aikoina on ollut kiire. Kiire miettiä, lähinnä. Nyt alkavat vuoden 2013 kuviot olla selvemmät. Ne menevät näin: ensi viikolla Suomeen mummolaan, maaliskuussa H:n 40-vuotispäivät, huhtikuun alkupuolella ehkä Ukrainaan scifittämään, huhtikuun loppupuolella varmasti Hollantiin kruunajaisia juhlimaan, omaisuus myyntiin tässä välillä, kesällä Suomeen, loppukesästä Japaniin asumaan.

Eiköhän tästä taas ihan hyvä tule.

yhtäkkiä huomattava määrä stressiä

Hei, unettomat yöt! Ei olla tavattukaan yli vuoteen.

(Tai no, unettomiahan suurin osa öistäni tarkalleen ottaen on, koska useimmiten teen töitä Kalifornian ajassa. Mutta uni ei tule silmään kun pitäisi -ilmiötä ei ole hetkeen näkynyt.)

Pitäisi kohta tehdä isoja päätöksiä. Tämä Saksan väliaika on oikeastaan ollut aika helppoa, kunhan on vain jaksettu elää noin kahden kuukauden pätkissä. H:lla on ollut välillä työpätkiä ja välillä ei, välillä ollaan oltu terveempiä ja välillä ei, ja seuraava siirtokaan ei ole kovasti stressannut, koska olemme aina kuvitelleet muuttavamme vain Euroopan sisällä ja se ei enää syksyn 2011 jälkeen tunnu missään.

Mutta entä jos tulee se tarjous, josta Eurooppa on 8000 kilometrin päässä?

Suku ja ystävät. Mutta jos pääsen yhä kaksi kertaa vuodessa käymään? Ja onhan skype. Mutta aikaero.

Entä kun en osaa siellä edes lukea.

Entä kun en saa itse täyttä työlupaa. Mutta valokuvausura voisi lähteä sieltä käsin ihan uuteen suuntaan.

Entä kun siellä on kallista.

Entä kun siellä on aina ulkopuolinen. Täälläkin, mutta siellä kerrointa enemmän vielä.

Entä kun on ne luonnonmullistukset.

Entä se sikäläinen työelämä ja sen vaatimukset. Jaksaako tuo.

Entä meidän kaikki omaisuus. Huonekalut ja tavarat voi myydä, mutta voiko yli 1000 kirjaa siirtyä toiselle mantereelle? Vai vuokraako joku meille Suomesta autotallinsa?

Entä jos ei mennä ja tarjouksia ei läheltä tule. Tulot loppuvat toukokuussa. Eikä tutkija voi siirtyä helposti toiseen työhön ja sitten palata takaisin tekemään sitä ainoaa työtä mitä on koskaan halunnut tehdä.

Saanko heittää tämän kaiken mielestäni hetkeksi ja mennä näpertämään uusien taimien parissa? Jalapeno iti sunnuntaina ja Ugandan Red Habanero tänään.

(Kenelle annan kasvit, jos muutamme toiselle mantereelle?)

10 hyvää

Ohari haastoi minut meemiin, ja pitkästä aikaa ajattelin sellaiseen osallistua. Sitä perinteistä uudenvuodenmeemiä en nyt jaksa, vuosi 2012 jääköön jo taakse.

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle." 

Ihan sekalaisessa järjestyksessä sitten. Paitsi että ensimmäisenä tärkein.


Ihmiset. Minulla on sellainen ominaisuus, että tutustun helposti uusiin ihmisiin - saan kai aika helposti ystäviäkin. Lisäksi minulla on sellainen onni, että olen saanut pitää elämässäni paljon myös vanhoja ystäviä, ihan sieltä hiekkalaatikkoajoista asti. Ja vielä sellainenkin onni, että sukuni on laaja ja läheinen ja tiivis ja mukava. Siispä ympärilläni on kovastipaljon ihania ihmisiä - ympärillä tarkoittaa tässä tosin aika laajaa kaarta, koska asuinpaikkakunnallani en tunne hyvin ketään paitsi puolisoni - ja tämä tuo minulle monella tavalla hyvää mieltä. Ihmiset kiinnostavat minua. He tuovat minulle iloa, turvaa, hämmennystä ja oivalluksia.

Matkustaminen. Olen reissannut paljon ja asunut tähän mennessä kolmessa eri maassa, enkä ole vielä kyllästynyt tutustumaan niihin eri tapoihin, joilla arkea voi elellä. Varsinkaan en ole kyllästynyt tutustumaan niihin eri ihmisiin, joita reissuilla sattumalta kohtaa. Matkatessani olen ystävystynyt ihmisten kanssa, jotka ovat kaikilta asutuilta mantereilta (Etelämannerta ei lasketa!) ja tätä pidän suurempana onnena kuin niitä maisemia, joita olen saanut ihailla. Tykkään matkustaa vähän hitaasti ja hankalasti, juuri siksi, että siten tutustuu helpoiten kanssamatkaajiin. Viime vuonna reissaus jäi ehkä vähän tavanomaista vähemmälle, mutta kävin kuitenkin kymmenessä lähimaassa ja onnistuin tutustumaan vallan mukaviin uusiin ihmisiin Zagrebissa. (Osa heistä oli kotoisin eksoottisesta Jyväskylästä, missä en ole tainnut ikinä käydä.)

Kasvien kasvattaminen on metkaa. Minulla on jo monta kertaa ollut pieni chiliprojekti. Pieni, koska asunnoissani ei ole ollut edes parveketta saati pihaa. Viime vuonna projekti tuotti thai rawit -chiliä omiksi tarpeiksi, tähän asti noin 220 palkoa. Uusi kasvatuskausi alkaa ihan kohta, kunhan olen saanut häädettyä vanhoista puskista kirvat pois. Haaveissani minulla on oma pieni piha tai iso eteläparveke, tai siirtolapuutarhapläntti jossain lähistöllä. Valtavan puutarhan saati omakotitalon vaivaa en kuitenkaan kovin kaipaa, mutta näppärä pieni rivaripiha olisi ideaali. Kasvattaisin siellä chilien lisäksi tomaattia ja yrttejä ja papuja. Herneitäkin.

Kirjoja luen kovin paljon vähemmän kuin ennen. Ennen Hollannin opiskeluaikoja kirjakulutus oli vielä monta kirjaa viikossa, yli sata vuodessa. Sitten kaikki ajatteluenergiani ja aikani yhtäkkiä meni vieraalla kielellä opiskeluun enkä ehtinyt tahi jaksanut enää lukea muuta. Nyt lukeminen palailee hiljalleen arkipäivään. Viime vuonna luin viisikymmentä kirjaa, tänä vuonna tavoite on samanmoinen. Olen huomannut, että keskittymiskykyni on huono - juoksen tarkastamassa sähköpostia tai leikkimässä internetissä muutaman sivun välein sen sijaan, että uppoutuisin lukemaani. Paitsi junassa, missä luen hyvinkin keskittyneesti. Pitäisi ehkä matkustaa enemmän junalla.

Valokuvataide on oma alani ja päätyöni. Kuvien tekemisen lisäksi nautin tietysti niiden katsomisesta. Varsinkin valokuvakirjaformaatissa. Uusin kirja fotokirjahyllyssäni on Bernd ja Hilla Becherin klassikko Gasbehälter, kuvia kuvien jälkeen kaasukelloista ja -säiliöistä. Tällä hetkellä typologinen lähestymistapa on mielestäni eri vänkä, vaikken itse siihen ehkä taipuisikaan. Ehkä se on Saksan vaikutusta minussa.

Liikunta on muodostunut minulle yllättävän tärkeäksi viime vuosina. Lapsena ja nuorena en jonkinlaisen koululiikuntatrauman takia sietänyt liikuntaa ja olinkin laiha ja huonokuntoinen. Yli kolmekymppisenä olen löytänyt jonkinlaisen liikunnan ilon, joskin nyt ilo on tauolla, koska akillesjänteeni on liiallisesta iloittelusta yhä kimpaantunut. Pidän vaeltelusta, juoksemisesta, boulderoinnista, pyöräilystä, kahvakuulasta ja painonnostosta, ja uinnistakin pitäisin jos sitä tarpeeksi osaisin. Liikunnan lisäksi pidän penkkiurheilusta. Iloa tuottaa erinomainen maaliin päättynyt ylivoimakuvio tai upea seiväshyppyfinaali.

Tietokoneiden ja elektroniikan parissa näpertäminen tuottaa paljonkin iloa. En ole viime vuosina enää jaksanut työkoneitteni kanssa kovasti säätää, mutta muita rakenteluprojekteja on välillä käynnissä. Arduinon kanssa leikkiminen on erittäin hauskaa. Raspberry Pi on myös tutustumislistalla.

Olen suunnattoman kiinnostunut astronomiasta, fysiikasta ja kaikesta avaruuteen liittyvästä. Toki luonnontieteistä yleensäkin. Seuraan tiedeuutisia ja pääsen keskustelemaan niistä päivittäin kotona, koska puoliso sattuu olemaan teoreettinen fyysikko. Olen hihkunut kovasti uutisille eksoplaneetoista, Higgsin bosonista (vaikka jännempää olisi ehkä ollut, jos sitä ei olisi löytynyt) ja Mars-löydöistä. Tällä hetkellä suurinta riemua tuottaa loppuvuodeksi lupailtu komeettaspektaakkeli. Parhaimmillaan marras-joulukuussa meille saattaa näkyä komeetta, jonka magnitudi on -16 - kirkkaampi kuin täysikuu. Ikuisesti mieleeni jäänyt Hale-Bopp, jota ihailin keittiöni ikkunasta 90-luvun lopulla, jää tälle toiseksi. Avaruuskiinnostukseeni liittyy tietysti myös scifi ja koko se skene.

Pelit ja pelaaminen jaksavat kiinnostaa. Pelaan lautapelejä ja tietokonepelejä, jälkimmäisiä nykyään tosin kovin harvoin. Pelaamiseen ja leikkimiseen liittyy myös geokätköily, joka on jonkinlaista suunnistamista johon on liitetty kilpailua, gps-vempaimia ja matkustushaasteita. Luonnossa liikkumisesta ja matkustamisesta kiinnostuneelle nörtille aivan erinomainen ajanviete.

Hyvää mieltä tuottaa myös hyvä ruoka. Nautin ruoanlaitosta. Kun laitan ruokaa, ajattelen päivän tapahtumat mielessäni läpi ja rentoudun. Minusta on ihanaa, jos muutkin pitävät laittamastani ruoasta. En käytä eineksiä, laitan ruoan raaka-aineista ja pitkän kaavan mukaan. Jos tiedän, etten jonakin päivänä ehdi, laitan sille päivälle ruoan valmiiksi. Hyvän ruoan syöminenkin tuottaa iloa, enkä halua sitä iloa kiireisiltäkään päiviltä kieltää.


Tässäpä nyt kymmenen. Epäilemättä listaan olisi voinut lisätä vielä vaikka mitä! Haastetta en jaa eteenpäin nimetyille blogaajille, mutta tästä saa napata ken vain tahtoo.

2013

Parempaa uutta vuotta.

kotona suomessa

Istuin seiskan raitiovaunussa matkalla viimeisiltä jouluostoksilta vanhempieni luokse Pasilaan. Olin juuri kehunut puolisolleni, kuinka mukavaa ja kotoisaa olikaan käydä Suomessa, missä voin asioida omalla kielelläni ja keskustella satunnaisten kanssashoppaajien kanssa niitä näitä miettimättä sanakäänteitäni. Olimme lentäneet joulunviettoon edellisenä päivänä, ja luminen Helsinki näytti upealta.

Vastapäätäni istui keski-ikäinen siistihkö mies, joka lemahti hieman oluelta. En kiinnittänyt asiaan paljoa huomiota, yleinen ilmiö. Mutta sitten mies alkoi puhua.

"Hei jutku."

"Kyllä te saatana saatte kaiken aikaiseksi siellä Lähi-Idässä niin."

"Hei sinä juutalainen siinä."

Nostin katseeni vilkaistakseni, kenelle mies oikein puhuu. Hämmästyksekseni hän tuijotti suoraan minuun.

"Nosta vaan päätäs saatanan Anne Frank."

Painoin pääni hyvin äkkiä ja yritin syventyä lukemiseeni. Puolisoni vieressäni liikehti levottomasti. Katsoimme molemmat alas. Silmäkulmastani näin, että muut raitiovaunussa tuijottivat meitä. Vastapäätä istuva mies jatkoi solvaustensa syytämistä. Harkitsimme raitiovaunusta poistumista, mutta olimme jo väsyneitä ja halusimme lepäämään. Viidentoista minuutin kuluttua mies jäi pois Pasilan aseman kohdalla. Huokaisin helpotuksesta. Ihmettelimme puoliääneen, että tämä taisi olla kolmas kerta kun minua luullaan juutalaiseksi; useimmiten oletetaan eteläeurooppalaiseksi tai arabiksi.

Mutta viimeisen muutaman vuoden aikana lähes joka kerta Suomessa käydessäni on minulta tentattu etnisestä alkuperästäni tai ryhdytty suoraan herjaamaan.

Jostain syystä tästä puhuminen hävettää minua. Osaksi siksi, että mikä minä ihan tavallinen tumma suomalainen olen valittamaan, kun somalit ja kurdit ja romanit ja muut kokevat paljon pahempaa joka ikinen viikko. Minulla on helppoa, ja minun on turha mennä omimaan 'oikeiden' erilaisten ikäviä kokemuksia ja nostamaan omista pienistä välikohtauksistani meteliä. (Eräs vanha sukulaiseni kysyi vähän huolissaan jonkun taas tivattua etnistä alkuperääni, että kai sinä kerroit hänelle olevasi 100% suomalainen.* En kertonut. Mitä se kenellekään kuuluu, ja tekeekö tilanteesta jotenkin toisen se, että sattumalta en olekaan muualta?)

Osaksi siksi, että ystäväni hämmästelevät, kun puhun kokemuksistani. Eiväthän he ole ikinä törmänneet Helsingissä rasismiin. Kyse on varmaankin yksittäistapauksesta, juopot nyt sanovat mitä tahansa, ei kannata kuunnella, se nyt on sellaista hörhöilyä eikä siitä kannata välittää. Ei siitä voi päätellä, että Suomessa olisi rasismia. Eräs ystäväni, keski-ikäinen keskisuomalainen mies, naurahti vähän vinosti ja sanoi - siihen sävyyn että kertomustani vähän epäiltiin - että on se kumma että minä se aina törmään kaikenlaiseen. Niin. Mutta ei kai sitä voi pitää erityisen kummallisena, että vaalea suomalaismies ei törmää kotimaassaan etnisiin solvauksiin.

Umayya Abu-Hanna kirjoittaa Helsingin Sanomien aika sydäntäsärkevässä kolumnissaan muutostaan Hollantiin ja siihen johtaneista syistä. Kun kirjoittajan mustaihoisen pikkutytön naamalle paiskataan "saatanan neekeriä" metroasemalla ja Helsinki-Vantaalla, liikennevälineissä ja kaupassa, päättää kirjoittaja ymmärrettävästi, että koti olkoon jossain muualla. Amsterdamista löytyy monikulttuurisempi ja suvaitsevaisempi ympäristö, jossa samassa korttelissa asuu kaikenvärisiä ja -oloisia. Abu-Hannalle Hollanti näyttäytyy tasa-arvoisena ja kaikkia ihmisinä kohtelevana.

Oma Hollantini oli vähän toisenlainen. Mietin, että Abu-Hanna asuu Amsterdamissa, joka on aivan toista kuin pikkukaupunkien Hollanti. Mietin, että vain muutama vuosi on kulunut siitä, kun televisiossa paikallispoliitikko ehdotti sääntöä, joka kieltäisi arabian ja muiden 'mokelluskielten' puhumisen Rotterdamin kaduilla. Mietin, kuinka -ski-loppuinen sukunimi ei ollut mikään varsinainen valtti puolalaisista täyttyvillä työmarkkinoilla. Mietin, että Abu-Hanna kertoo ettei vielä ymmärrä hollantia, joten hän ei tiedä, mitä hänen ympärillään puhutaan. Mietin, että kahden vuoden maassaolon jälkeen minullakin oli vielä aika hyvä kuva Hollannista.

Muistelen niitä Hollannissa kokemiani hetkiä, jolloin olen tuntenut, että minuun suhtaudutaan toisella tavalla ulkomaalaisuuteni takia - kun minulta on tentattu, miksen vieläkään puhu hollantia kunnolla, kun minulta on kysytty, koska oikein lähden takaisin Suomeen - ja tajuan, että ero maiden välillä on kuitenkin valtava. Muukalaisena toisessa maassa minulta voidaan udella kielitaidostani tai taustoistani, suunnitelmistani tai syistäni maassaoloon. Mutta jotta minua häirittäisiin pelkän ulkonäköni perusteella täysin tuntemattomien ihmisten toimesta kadulla tai julkisessa liikenteessä, tulee minun matkustaa synnyinmaahani.

Kohta kahdeksan vuoden ulkomaillaoloni aikana en ole nähnyt sellaista tapahtuvan nimittäin kertaakaan. Ei minulle, ei muille.

* 99,8% suomalainen, 0,2% britti, väittää 23andme.