14.5.10

Luzira


Luziran naistenvankilassa vartijatkin ovat naisia. Vartijat tervehtivät ylempiään kopauttamalla kengänpohjan maahan ja viemällä käden lakinlippaan; vangit tervehtivät vartijoita putoamalla polvilleen. Tavallisilla vangeilla on keltainen mekko, kuolemaantuomituilla mariannekarkin kuvioinen punavalkoinen. 


 

Rekisteröinnissä lattialla istuu parisenkymmentä naista, kahdella vauva rinnoilla. Yksi kerrallaan he kävelevät kyyryssä rekisteröintipöydän ääreen ja polvistuvat sen viereen esittelemään maallista omaisuuttaan. Yhdellä naisella on Always-sidepaketissa viikattuna pari paitaa ja alusvaatteet; hän itkee antaessaan henkilötietojaan ja sormenjälkiään, on kuulemma ensikertalainen. Useimmat tulevat oikeudesta ja ovat jo rutinoituneita. Oikeudenkäyntiä odottelee Kampalan vankiloissa satoja vankeja, joista jotkut eivät ole vuosien tutkintavankeuden jälkeen nähneet kertaakaan asianajajaa tai tuomaria.

 

Vankila on oikeastaan iso avoin tila. Luokkasaliparakissa opetellaan biologiaa, ja vaikeaa sellaista, itse en enää osaa vastaavia kaavioita lukion jäljiltä, jos koskaan tulin niitä oppineeksikaan. Toisella puolella kouluparakkia opiskellaan englantia. Haluamme ottaa kuvan oppimistilanteesta, mutta yhdyshenkilönämme oleva kersantti on kovin hermostunut, eikä tahdo antaa lupaa. Viimein kysyttyämme jokaiselta vangilta luvan, saamme oikeuden kuvata. Kuvasta tuskin tullee mitään, se on sellainen NGO-brosyyrifoto, mutta tulipahan tehtyä. Vankilan keittiössä on kaunis valo. Parakki on sisältä noesta kokonaan musta. Seinänvierustoilla on valtavia metallipatoja ja kekoja matookea, kurpitsaa ja muita kasviksia. Kana juoksee pitkin lattiaa. Ikkunoista tuleva valo osuu vankeihin, jotka istuvat seinustalla odottaen ruoan keittymistä. En saa kersantilta lupaa kuvaukseen, ja Jan ei halua kuvaa ottaa - kauniita kehitysmaakuvia on jo, eikä keittiö liity aiheeseen.

 

Kannamme varusteitamme kenttää pitkin. Minua pienempi vanki tulee ottamaan kädestäni tripodikassin. Yritän estellä, mutta turhaan. "I have been instructed so I must" hän sanoo, sellaisella ilmeellä, että ymmärrän hänelle mahdollisesti koituvan ongelmia, jos hän ei kanna tavaroitani. Annan periksi.

 

Vankilan sairastupa on huone täynnä hetekoita. Siellä olevat naiset ovat yleensä vasta synnyttäneitä. Viisivuotiaiksi asti naiset saavat pitää lapset luonaan vankilassa; sitten lasten täytyy lähteä muualle. Kaikkiaan naisia istuu nyt Luzirassa 322, lapsia 25.

 

Pyydämme saada tavata Susan Kigulan. Hän ilmestyy eteemme yhtäkkiä, saattajan kanssa. Kuolemaantuomitut eivät saa kulkea vapaasti, ja kuten deputy warden minulle selitti, "everyone else works, but those sentenced to death, they do nothing." Susan poikkeaa muista vangeista. Muut katsovat kumarassa alas, Susan kulkee selkä suorassa ja katsoo suoraan silmiin. Pudistamme kättä pitkään ja hän jää pitämään kädestäni kiinni kun kysyn, miten hän jaksaa. Jumala on antanut hänelle elämän, hän sanoo, ja usko on vahva siihen, että hän joskus vielä pääsee pois Luzirasta.

 

Susan on istunut kuolemansellissä 10 vuotta. Vuonna 2000 hänet tuomittiin miehensä murhasta. Todistajana oli parin silloin kolmivuotias lapsi. Aihetodisteitakin oli; minä en tiedä, murhasiko Susan miehensä vai ei. Mistä hänet tunnetaan ei ole tämä Ugandan oloissa varsin tavanomainen henkirikos vaan se, että hän on haastanut Ugandan valtion oikeuteen kuolemanrangaistuksen oikeellisuudesta. Juttu on yhä meneillään. 

 

Miesten puoli on ankeampi. Vankilan rakensivat britit 400 hengelle, nyt istumassa on yli tuhat. Makuusali on rivi patjoja parakissa rikkinäisten moskiittoverkkojen alla. Sairastuvalla sairastetaan todella; tällä hetkellä meneillään on vain silmätulehdusepidemia, mutta aikaisemmin on ollut kuvioissa vakavampia tartuntatauteja, joita Kampalan ja Murchison Bayn ilmastossa riittää. Vankilanjohtaja on sympaattinen giniltä tuoksahtava mies, joka sanoo, että ylikansoitus on vankilan suuri ongelma. Se taas johtuu yleisesti korkeasta rikollisuudesta sekä oikeuskäsittelyjen onnettomasta hitaudesta. Itse lisäisin listaan myös rangaistuksien kohtuuttomuuden - vankilassa istuu muunmuassa mies, joka tuomittiin 20 kuukaudeksi vankilaan puolen euron banaaninipun varastamisesta.

 

Miehet istuskelevat maaassa keltaisissa shortseissaan ja paidoissaan ja _tuijottavat_. Valkoinen nainen ei liene kovin yleinen ilmestys. Katson mahdollisimman useaa silmiin ja tervehdin ugandalaisittain - hello how are you i am fine - ja heitä hämmentää. Kersanttimme on kärsimätön ja haluaa selvästi jo lähteä. Seinäkyltistä luen, että kun vanki istuu rangaistustaan, on hän vanki, mutta vapaaksi päästyään on hän vain mies siinä missä muutkin. Ilmoitustaululta luen, että miestenvankilan vartija S.E. ja naistenvankilan vartija L.R. aikovat heinäkuussa avioitua, ja henkilökunnalta pyydetään avustusta ja siunauksia seremoniaa varten.

 

Illalla menemme Kabira Country Clubiin siemailemaan gintoniceja altaan reunalle. Kontrasti sattuu mieleen. Törmään Miriamiin, Iqbaliin, Hannaan ja Mohammediin ja hollantilaiset toverit ihmettelevät, että joko tuo ehti hankkia kavereita. Myöhemmin puhun yöhön asti erään hikkailevan hollantilaisen perheenäidin kanssa ja matkustamme kaikki nelivetojeepeillämme takaisin kotiin, kuskit joskus seitsemän gintonicin kuosissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti