30.7.08

Pöytälaatikosta



Mielen pölypussissa, ei kun pöytälaatikossa on vielä kirjoittamattomia juttuja, kun Arlesissa en päässyt nettiin ja vuorilla olivat jo muut asiat päällimmäisenä mielessä.

Istuimme yhtenä iltana Arlesissa leirintäalueella telttojemme edessä. Meitä oli siinä 10, me pari kolmikymppistä meidän teltastamme ja loput sellaisia 18-20 -vuotiaita valokuvaajanalkuja. Keskustelu kääntyi lapsuuden rangaistuksiin, ja ennen kuin ehdin mukaan, huomasin, että hollantilaistoverini keskustelivat erilaisista kuritusvälineistä. Yhtä oli lyöty puukauhalla, toista metallihenkarilla, kolmannen vanhemmilla oli käytössä karttakeppi, opettajia kun olivat. Ikätoverini kertoi, että kun hänen oma lapsensa muutama vuosi sitten oli vielä ihan pieni, pepulle lyöminen ei oikein tehonnut, sillä vaippa oli niin paksu. Piti sitten läpsäyttää muualle.

Olin ainoa siitä porukasta, joka ei ollut koskaan saanut vanhemmiltaan selkäänsä. Toverieni oli vaikea kuvitella tätä. "Miten sinuun sitten saatiin mitään kuria?" "Eikö Suomessa yhtään kasvateta lapsia?" Minä taas olin niin hämmästynyt ja surullinen koko keskustelusta, etten oikein osannut sanoa mitään. Ei minulla ollut aavistustakaan, että vielä tuossa ikäluokassa - ja vielä nytkin - ruumiillinen kuritus, ja vieläpä apuvälineillä, oli noin yleistä. Onkohan näin koko Hollannissa?


Asiasta toiseen ilman aasinsiltaa. Viimeisenä yönäni Arlesissa nousi ukkosmyrsky. Myrsky oli melkoinen, isoin koskaan kokemani ehkä, tai ainakin vaikuttavin. Vaikuttavuutta lisäsi se, että suoraan yllemme parkkeeranneen myrskyn alla olimme me, teltassa, joka oli pystytetty isolla aukiolla kasvavan ainokaisen puun alle. Ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä. Salamat iskivät taukoamatta ympärillämme ja räsähdykset kuuluivat samanaikaisesti. Ilma haisi sähköltä. Me makasimme teltassamme sikiöasennoissa ja huusimme toisiin telttoihin, että "pysykää matalina! Älkää lähtekö juoksemaan, taloihin on yli viiden minuutin matka!"

Lopulta myrsky oli aivan päällä, ja jonkinlainen omituinen tuulenpyörre onnistui pääsemään telttamme alle, ja nosti sen ilmaan, ja me kaksi sisälläolijaa nousimme siinä mukana. Muutaman senttimetrin, sitten kiinnitysköydet pitivät. Mätkähdimme takaisin maahan, ja salamat jatkoivat riehumistaan ympärillämme. Tässä kohtaa minä sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja telttatoverini joutui pitämään minusta kiinni, koska pelkäsin niin paljon. Lopulta se iso salama iski, mutta ei meihin, vaan teltta-alueellamme olleeseen sähkökeskukseen, josta lähti kaiken maailman piuhoja eri karavaaneihin ja autoihin.

Ilma haisi palaneelta ja sähköltä ja yhtäkkiä kaikki piuhan päässä olleet autot alkoivat varashälyttää ja huutaa ympärillämme. Muutamalla metrillä meni ohi, onneksi. Selvisimme kaikki naarmuitta. Ukkospelkoni ei helpottunut, ja tuosta tilanteesta on jo nähty yksi painajaisuni. Vaikuttava spektaakkeli.


6 kommenttia:

  1. Hyvä halvattu tuota ukkoskokemusta!

    olen kyllä kuullut että ukkosen kanssa ei ole leikkimistä ja että se voi tehdä vaikka mitä, mutta olihan tuo..kovasti pelottavaa varmasti.



    Kurittamisesta sen verran että vaikka käytännön ja yleinen mielipide hitaasti muuttuukin, niin ainakin Ranskassa selkäsauna on kovassa käytössä. En väitä että mitään apuvälineitä kovastikaan käytetään, mutta väitän että suurin osa perheistä turvautuu käyttämään "fessée";tä - tai ainakin uhkailemaan sillä. Voisin kuvitella että Hollannissa tilanne olisi aika sama (?).



    en muista itse koskaan saaneeni selkäsaunaa tai tukistuksia tai luunappeja sun muuta, mutta muistan että Koivuniemen herralla (risu) uhkailtiin, mummu ja vaari lähinnä.Muistan että kerran lähettivät minut itse puusta sellaisen itselleni hakemaankin, kun olin ollut niin "tuhma". Ei sitä kai käytetty, mutta muistan että Koivuniemen herran läsnäolo ovenpielessä mummulassa rauhoitti kovasti rajua menoani....

    VastaaPoista

  2. Huu... taitaa jäädä jälkipolville vähän kerrottavaa. En ole kyllä itse ollut läheskään vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta voin hyvin kuvitella että paniikki on iskenyt

    VastaaPoista
  3. Huhhuh tuota kuritusta. Minua tukistetiin pienenä, ja seisotettin nurkassa, mutta ei sen enempää. Kummastakaan en koe olleen suurta apua mieleni muuttamisessa, joten omaa lastani en kyllä ruumiillisesti kurita. (Noin niinku, se on kyllä laitontakin, tietty.) Estää on välillä pakko, mutta tahallaan ei saa kipua tehdä.



    Enkä nyt koe, että kauhean huonotapainen olisinkaan. Ehkä se on vain semmoinen 'näin on aina tehty', josta on vain hiton vaikea päästä eroon.



    Mä pidän ukkosmyrskyistä, mutta mieluummin talossa sisällä...



    Hävisin kans pelin, taas. Janka väittää, että häviötä pitäisi levittää pidemmälle, joten levitän. Jos ei aukea, Wikipediaan 'The Game' niin ehkä helpottaa...

    VastaaPoista
  4. Violet: Mä en muista kuulleeni koskaan edes selkäsaunalla uhkailuja. En kyllä tainnut muutenkaan saada pahemmin rangaistuksia penskana. Tai sit en vaan muista. Sen muistan, kun Vaari kerran sanoi (toki hiljaisella ja rauhallisella äänellä) että "Pitääks miun suuttuu." Ei tarvinnut, auktoriteetti pelasi sen verran hyvin, että jo tokenin. :-D Omia vanhempia en kyllä ihan samalla tavalla totellut..



    Petri: Juu, ihan kivoja ukkoset, mutta mielellään sisätiloista seurattuna.



    Pare: Niinpä. "Aina tehty" -ajattelutapojen muuttuminen on kauhean hidasta. Sitä aina välillä tajuaa itsekin tekevänsä jotain tietyllä tavalla vain tuollaisen syyn takia, ja sitten pyrkii aktiivisesti muuttamaan asiaa. Ja miettii, että kuinka usein jää vastaavat tajuamatta.



    Peli. Pöhpöhpöh. Hävisin, mutta pistin sit H:n häviämään myös.

    VastaaPoista

  5. Hieno kuvaus myrskystä. Aikas voimallista meininkiä on ollut! :-0

    VastaaPoista

  6. Kyllä minun lapsuudessani aika tyypillisesti vitsaa tai remmiä sai yks jos toinenkin kakara. Mutta kasvoinkin vantaalaisessa lähiössä, johon ei urbaani aatteellisuus ollut vielä ehtinyt pesiytyä. Liekö ehtinyt edelleenkään :-)

    VastaaPoista