28.8.12

avaruukse


Neil Armstrongin kuolema oli minulle murheen paikka. Taas tuntuu siltä, että aikakausi on päättymässä - toisella taivaankappaleella kävelleitä on koko ajan vähemmän. Armstrong ja Edwin 'Buzz' Aldrin olivat minulle suuria sankareita lapsuudessani. Armstrongia en koskaan nähnyt, mutta Aldrinin kerran vahingossa.*



Kuukävelyäkään en koskaan nähnyt, sillä synnyin Apollo-ohjelman jo päätyttyä. Ihan pienenä lapsena kuulemma ihastuin, kun televisiossa näkyi jonkun filmiyhtiön logo, jossa näkyi tähtiä mustaa taustaa vasten. Hihkuin "Avaruukse!" ja olin kovasti tohkeissani. Vähän myöhemmin suosikkikirjani oli lapsille suunnattu Apollo-ohjelmasta kertova pieni tietokirja. Alle kouluikäisenä luin salaa Ray Bradburyn Marsin aikakirjat ja pelkäsin.



Sain vanhemmiltani lahjaksi pienen kaukoputken. Suuntasin sen Kuuhun ja opettelin meret ja Tychon kraaterin. Astronauttien jalanjälkiä ei näkynyt. (Kerran näin sillä myös vastapäisen talon naapurit täydessä touhussa, mutta arvioin homman tylsäksi ja suuntasin putken takaisin taivaankappaleisiin.)



Näköni heikkeni tenavana nopeasti, ja olin murheen murtama. En kehdannut kertoa kenellekään, että surin sitä, ettei minusta nyt voisi tulla astronauttia. Olin kovasti sitä mieltä, että muuten kaikki olisi ollut omissa käsissäni - siitä vaan koulun jälkeen lukioon, sitten lukemaan fysiikkaa, parhaassa tapauksessa samaan aikaan lentäjäkoulutukseen - ja kyllä vähintään Neuvostoliitto rekrytoisi. Mutta eivät ne ota rillipäitä.



Koulussa pidin ensimmäisen esitelmäni. Muut puhuivat harrastuksistaan, lemmikeistään tai kesämökkipaikkakunnastaan, minä piirstin kalvolle läpi Apollo 11:n ja kerroin kuuohjelmasta. Pelkäsin julkista esiintymistä niin, että tärisin, mutta muistan sen hetken, kun innostuin selittämästäni asiasta niin paljon, että pelko väistyi.



Tietysti innostuin järjettömän paljon myös fiktiivisistä avaruusaluksista. Huoneeni seinät oli paperoitu Star Trekillä bändijulisteiden sijaan. 



Ei minusta sitten koskaan tullut astronauttia, eikä edes avaruustutkijaa. Yliopiston tähtitieteen peruskurssi jäi kesken, ja matikat ja fysiikatkin kävivät jossain vaiheessa muka vaikeiksi. Vaihdoin alaa yhden ja toisenkin kerran ja avaruudesta tuli minulle "vain" harrastus. Innostuin muustakin.



Toki katson yhä NASA-tv:ltä laukaisut, muistan tarkistaa, milloin ISS kulkee ylitseni ja katson sitä kiikarilla, tarkkailen kuutakin. Kroatian lomallani paras nähtävyys oli dobsonilaisen teleskoopin kautta** nähty Saturnus. Syyskuussa toivon pääseväni yöksi tarpeeksi korkealle, jotta näen jossain valosaasteettomassa solassa kiikarillani Andromedan, jonka Seppo kerran minulle näytti Tartossa yliopiston työporukan matkalla. Avaruukse on yhä minulle tärkeä, ja tunnen pakahduttavaa onnea, kun voin nähdä netin kautta Curiosityn lähettämät kuvat Marsista tai kosmonauttien avaruuskävelyn livenä ISS:llä. Ei tällaista olisi pieni Tuuli osannut kuvitellakaan.



Minä vain toivon, että vielä joskus ehdin itse nähdä, kun ihminen taas kävelee vieraalla taivaankappaleella. 



*Asuessani Delftissä kävelin kerran kaupungintalon ohi, kun punaista mattoa pitkin saatettiin vanhaa, arvokasta herraa. Bändi vieressä soitti jostain syystä Star Warsin teemaa. Katselin aikani ja menin sitten kotiin. Myöhemmin luin, että hän oli ollut Buzz Aldrin. Minä näin miehen, joka on kävellyt kuussa, enkä tajunnut kenestä oli kysymys. Oli ollut yleisöluentokin, enkä ollut edes tiennyt. Kiroilin itsekseni, kun olin jättänyt tärkeät asiat niin syrjään, etten tiennyt erään sankarini olevan kotikaupungissani.



** Jos jollakulla on vinkkejä hyväksi ensimmäiseksi varsinaiseksi teleskoopiksi, kommenttilaatikkoon saa laittaa. Olemme harkinneet Orionin Sky Quest XT-8:aa, mutta se ei oikein sovellu hyvin valokuvaukseen. Silti se houkuttaa, koska se on kuulemma hintaluokassaan erinomainen, ja vielä jotenkuten kuljetettavissakin auton perässä.

8 kommenttia:

  1. Hassua, juuri viime viikonloppuna törmäsimme leikkikentällä sielunveljeesi - ekaluokkalainen poika kertoili meille planeetat järjestyksessä ja muita asiaankuuluvia faktoja. Ja kertoi, että ei hän koulussa ole niitä oppinut vaan itse lueskellut kirjoista...



    Sun Star Trek -seinä oli kyllä hieno, muistan sen hyvin.

    VastaaPoista

  2. Mahtavaa! Mutta laskiko se poika Pluton planeetaksi vai ei?

    VastaaPoista
  3. Kiitos hienoista muistoista! Mä olin kyllä olemassa, kun kuulentoja tehtiin, mutta sen verran pieni että Apolllo 10 ja 11 meni sekaisin (ekalla käytiin 10 kilsan korkeudessa). Mutta kyllä mä jo kuusivuotiaana katselin Kuuta kiikareilla ja ihastuin kirjastoon heti kun sellaisen ääreen pääsin. Ja änkesin Ursan tornille ja kirjastoon heti kun tuli Helsinkiin jotain asiaa (kuten pääsykokeet tms.). Ja Kuu kirjoitetaan isolla koska Lahtikin kirjoitetaan isolla.



    Harrison Schmidt teki mulle ihan samanlaiset oharit jokunen vuosi sitten: herra oli Pasilan kirjastossa esitelmöimässä ja luin asiasta vasta jälkikäteen. Olisipa ollut kiva nähdä ainoa Kuussa käynyt (oikea) tiedemies.



    Apollosta: tosi mielenkiintoinen kirja ihmisen ja koneen rajapinnasta, silloin kun se oli ihan uutta: http://web.mit.edu/digitalapollo/



    On kyllä hienoa harrastaa avaruusasioita nykyään kun on netti, NasaTV ja twitteri (kuten @elakdawalla) ja koko jengi väkertämässä raakakuvista aivan fantastisia esityksiä: http://blogs.discovermagazine.com/badastronomy/2012/08/28/ok-one-more-curiosity-descent-video/ Vaikka luotamia ei singahtele entiseen tahtiin saadaan niistä aivan valtavasti irti. Ei tarvitse ostaa iltalehtiä, että näkee jonkun uuden avaruuskuvan (kuten Voyagerien aikana piti tehdä). Kyllä maailma on muuttunut!



    Putkista: joku sanoi alan foorumeilla, että kaukoputki on pikemminkin soitin (instrumentti), jota soitetaan kuin televisio, jonka katsomiseen ei kummallista harjoittelua tarvita. Eli näkymät ei ole hääppöisiä ja käyttö on hankalaa. Elämys tulee siitä, että tietää mitä näkee. Opettelu on kyllä palkitsevaa, mutta oppimiskäyrässä riittää haasteita (pimeys, kylmyys, vipattavat jalustat, vuotavat silmät, taustavalo, ylösalaisin oleva kuva, jne. jne.). Mutta on se toki hienoa jos semmoisesta tykkää! :-)



    Mulla on ollut muutaman vuoden kaapissa 20 cm Newton ekvatoriaalijalustalla. Kaapissa siksi, että havaintoillan aloittaminenkin on turhan hankalaa, tienoo liian valosaasteista, illalla väsyttää ja ulkona paleltaa jne. Mutta eka talvi putken kanssa Kallvikin uimarannalla toi kyllä valtavasti iloa ja elämyksiä vaikka en koko Messierin luetteloa läpi saanutkaan. Nyt varmaan hankkisin jonkun Goto-mallisen pikkukatadioptri esim. Sky-Watcher Skymax-127 SynScan AZ GOTO , mutta kuvaukseen se vaatisi kuvakentän kiertäjän. Ekvatoriaalisesta jalustasta taas tulee paljon lisää kiloja ja hintaa. Nettifoorumiksi tosi korkeatasoiset keskustelut http://foorumi.avaruus.fi :ssa ovat parantaneet mut kaikenlaisesta kaukoputki- ja tähtikuvauskuumeesta; hauskempi seurata kun muut säätää, rakentaa, nyplää ja tappelee raudan, softan, pakkasen, valosaasteen ja pilvien kanssa... :-)



    Tähtikuvaus kaukoputken läpi on valokuvauksen ja tähtiharrastuksen lajeista vaikeimpia, mutta siinäkin voi tavoitteet asettaa itselleen sopivaksi. Tosi osaavat saavat ihan kaupunkinoloissakin mahtavia tähtikuvia, esim. koska kuvankäsittelyssä tasainen valosaaste käyttäytyy kuin muukin laitteiston kohina. Ks. myös Ursan havaintovälinejaoston http://www.ursa.fi/ursa/jaostot/havaintovalineet/ opas tähtikuvauksesta https://www.ursa.fi/wiki/Kuvausopas/Kuvausopas

    VastaaPoista

  4. Sorry, etten ahrefittänyt kaikkia linkkejä kun ajattelin että vuodatus tekisi sen firman puolesta.

    VastaaPoista
  5. Sun kommenttia toivoinkin! Stiinalle terveisiä, että kirje on kesken. Koetan saada sen matkaan tässä.



    Vähän epäilen, että mitä hankalampi putki, sen nopeammin käy niin, että se jää kaappiin ja matkaan lähtevät vain kiikarit. Toi XT-8 on ehkä siitä näppärä, että se on vain kahdessa osassa, eli helposti kasattava, mutta mutta. Niin kauan, kun asumme lähellä valosaasteettomia vuoriseutuja, olisi putken hyöty suuri. Jos seuraava asemapaikka sitten on joku Lontoo niin asia on ihan eri.



    Se on kyllä tietysti totta että putken näkymät eivät ole mitään hubblejpegiä. Mutta se fiilis minkä saa, kun saa Saturnuksen renkaat näkyviin kaukoputkella..



    Juuri eilen itse asiassa googlasin Schmidtiä kun en muistanut nimeään. Ai että tuo kävi Helsingissäkin?



    Kiitos kaikista linkeistä.

    VastaaPoista

  6. Mä iainailin kanssa avaruusaiheisia kirjoja jo ennen kuin osasin lukea ja tietenkin ykkösammattitoiveeni oli astronautti (sitä ennen merimies). Planeetat ja muut opettelin kanssa ulkoa jo kauan ennen kuin niistä puhuttiin mitään koulussa. 70-luvun sukupolven zeitgeist?

    VastaaPoista
  7. Tommonen XT-8:n tapainen Dobson on mainio katseluputkeksi ja simppeli koota ja käyttää. Joihinkin niistä saa manuaalista kohdehakua tai muuta automatiikka kohteiden etsimistä helpottamaan. Kun planeetat on koluttu ja haluaa löytää niitä himmeitä suttuja (mitä kaikki muut kohteet ovat) tulee vastaan miten hankalaa eikun harjoitusta vaativaa on löytää ylösalaisin olevasta kuvasta (jota katsotaan vielä pää hassussa asennossa) etsiintäkartan ja fikkarin avulla tähtihyppelyllä reitti jostain helposti tunnistettavasta tähdestä vaikkapa johonkin glaksiin. Löytämisen ilo on kyllä suuri, mutta alussa ei pidä lannistua.



    Tuonkin kokoisella putkella kaikki muut syvän taivaan kohteet paitsi Orionin sumi, Andromedan galaksi ja pari kirkkainta pallomasta tähtijoukkoa ovat himmeitä valosuttuja. Hienous tulee siitä, että tietää mitä ne ovat, varsinaisiksi esteettisiksi elämyksiksi niistä ei maallikolle ole.



    Ursan Syvä taivas -jaoston piirrosarkistossa on esimerkkejä siitä, miltä kohteet näyttävät esim. 20 cm putkella. Noita piirroksia on tehneet yleensä tosi kokeneet havaitsijat hyvissä oloissa, mutta loistaviin valokuviin verrattuna niistä saa paljon paremman kuvan siitä, mitä putkella oikeasti voi nähdä.




    VastaaPoista
  8. Musta piti myös tulla Kuu-astronautti, kun olin ~6. Vähän mietitytti jälkeenpäin, olisiko pitänyt hakea ESA:n astronauttiohjelmaan, näkö on kyllä erinomainen, mutta epäilen, että olisin terveyssyistä karsiutunut muuten vaan jo alkuvaiheissa.



    Seuraava toiveammatti oli matkaopas, kunnes mulle selvisi, ettei ne saakkaan itse matkustaa koko aikaa... Ehkä jotkut jutut on hyvä pitää vain harrastuksina. Luin koko kouluajan kyllä ahkerasti alan kirjoja ja lehtiä, mutta en koskaan edes harkinnut astronomiaa uravalintana, kävinpähän vaan kuittaamassa pari helppoa opintoviikkoa käymällä jonkun johdatuskurssin tentissä.



    Oli hauska sattuma, että Amsterdamissa sitten päädyin käytävänaapuriksi astrofyysikoiden kanssa. Ainakin oli kahviautomaatilla jotain puhuttavaa niiden kanssa ja ne oli kaikki tosi kivoja. :)

    VastaaPoista