2.10.10

Kuohuviiniä ja häpeää


Kävimme Rotterdamissa Nan Goldinin näyttelyn avajaisissa. Itse stara antoi odottaa itseään nelisenkymmentä minuuttia; kyseiseltä diivalta osasin odottaakin. Pahinta oli kuitenkin ennen Goldinia puhunut taidekriitikko, joka hollantilaiseen tyyliin puhui erittäin töksähtävästi ja epäkohteliaaseen sävyyn kuitenkin arvostamastaan taiteilijasta; tämä oli kuulemma ollut koulussa 'in some hippie free school - whatever that is" ja kuvannut "all kinds of junkies" ja niin edespäin. Kävipä vielä läpi taiteilijan urahistorian sijasta tämän käyttöhistorian, aine aineelta. Tilannetajun puuttumista, jollaista olen täällä havainnut ennenkin.* Minun piti keskittyä muistiinpanovihkoon piirusteluun, koska alkoi hävettää niin paljon.


Kun Goldin viimein tuli itse lavalle, hän kommentoi kriitikkoa sanomalla, että jos joku ymmärtää hänen töistään noin vähän, on parempi että tämä lopettaa niiden katsomisen kokonaan. Piti taputtaa, olin tosin ainoa. Goldin näytti vapisevalta ja hänen äänensä oli ns. narkkiääni. Nariseva ja väsynyt. (Huomasin joskus, että narkkarituttujeni äänet muistuttivat toisiaan enemmän kuin heidän omia, aikaisempia ääniään. Ja ei, en minä tiedä käyttääkö Goldin enää, mutta oli kuitenkin heroiini- ja morfiinikoukussa aikansa. Kuten meille kaikille ystävällisesti tiedotettiin taidekriitikon toimesta.)


Puhuin myöhemmin toverieni kanssa kriitikosta ja hänen puheestaan, eivätkä he hollantilaisina huomanneet sisällössä tai sanavalinnoissa mitään epäkohteliasta. Yritin selittää, en onnistunut. 


Itse näyttelyssä olleet kuvat olin jo ennen nähnyt. Ehkä ne tosiaan ovat tämänkertaisessa olomuodossaan, musiikin säestämänä diaesityksenä, parhaimmillaan.



* Joskus vuosia sitten olimme Amsterdamissa IDFA-festarilla katsomassa chileläisistä valokuvaajista kertovaa dokumenttia. Yksi järjestäjistä alkoi kertoa kovaan ääneen yleisön edessä dokumentin tekijälle, mistä filmin olisi hänen mielestään pitänyt kertoa. Tekijä yritti kohteliaasti vastata, että hänen elokuvansa nyt on tällainen, mutta vastaanväittö jatkui ja yltyi lopulta täysin käsittämättömäksi huutamiseksi. Koko yleisö istui hiljaa ja tuijotti silmät suurina, ja dokumentintekijä näytti siltä, että hän olisi halunnut vaipua maan alle.

2 kommenttia:

  1. Muutaman vesijättömaavuoden jälkeen olen oppinut arvostamaan hollantilaisten tapaa kasvattaa lapsistaan erinomaisen itsetunnon omaavia, rohkeita ihmisiä. Mutta toivoisin, että siinä samalla opetettaisiin myös jonkinlaisia käytöstapoja, alkeellista toisen ihmisen kunnioittamista ja hitunen realismia omista todellisista kyvyistä, sillä juuri ylläkuvaamasi käytös saa otsasuoneni pullistelemaan viikottain.



    Perjantaina olin väitöstilaisuudessa, jossa väittelijän veli ryntäsi komitean ollessa tauolla dekaanin (antiikki-)tuolille pelleilemään ja imitoimaan väitöskomitean johtajaa, joten koko tilaisuuteen palaava väitöskomitea joutui odottelemaan, että ääliö on saanut hassut valokuvansa otettua.... ja borrelissa joku opiskelijoista haukkui kovaan ääneen komitean saksalaisjäsenen ulkonäköä tämän arvostetun professorin vieressä - hollanniksi, tajuamatta tai välittämättä siitä, että toki saksaiset aina SEN verran hollantia ymmärtävät.

    VastaaPoista

  2. Voi hyvän tähden. Noissa tilanteissa myötähäpeä on hirmuinen, ja sitäkin suurempi, kun tekijöillä ei sitä varsinaista häpeää tunnu olevan ollenkaan.

    VastaaPoista