24.8.07

Ei hyvä



Törmäsin viime yönä netissä tietoon, että vanha luokkakaverini ja kouluaikainen ystäväni on vuosi sitten kadonnut jäljettömiin. Ahdistaa ja murehduttaa.

Sairasvakuutusyhtiömme lähestyi ystävällisesti 900 euron karhulaskulla. H:han siirtyi edellisestä postdocsopparistaan uudelle puolivuotiselle vastikään, ja samalla vaihtui palkanmaksaja. Koska edellinen sairasvakuutuksemme oli sidottu palkanmaksajaan, vaihtui sekin. Muutaman sotkun jälkeen saimme uuden vakuutuksen, joka piti maksaa itse. H soitti lafkaan ja pyysi lähettämään tavallisia kuukausittaisia laskuja tammikuuhun asti (silloinhan loppuu tämä seuraavakin soppari). Vaan ei, näppärästi joka asiassa sohlaava yhtiömme Ohra lähetti meille kirjeen, että selvä peli, maksakaa nyt koko syksyn vakuutusmaksut ja tammikuusta lähtien sitten kerran kuussa, kuten halusittekin.

Emme nyt kovasti hämmästyneet. Silloin alkuvaiheessa, kun hankimme ensimmäisiä vakuutuksiamme, taisi mennä kolme iterointikierrosta kunnes yhtiö sai edes henkilötietomme kirjattua oikein. Tälläkin kertaa H soitti ja selvitti asiaa, ja kaiken piti olla kunnossa. Vaan nytpä sitten oli eilen lähetetty uusi vihainen karhulasku siitä koko syksyn vakuutussummasta, vaikka elokuu on jo maksettu ja diili kuukausittaisesta laskutuksesta meidän käsittääksemme tehty.

H puhisi, että tästä asiasta on soitettu sinne jo monta kertaa ja asian on luvattu olevan kunnossa. Mutta kun se on tässä maassa aivan helkatan sama, mitä puhelimessa luvataan - puhelimessa voidaan sanoa ihan mitä vain, jotta päästään asiakkaasta eroon, ja todellinen tilanne jää kuitenkin entiselleen tai muuttuu vielä omituisemmaksi. Mitään ei voi uskoa, ennen kuin näkee mustaa valkoisella, jos sittenkään. Joskus en vain jaksa näitä omituisuuksia ja hankaluuksia ja sekoiluja. Mikseivät asiat voi joskus sujua kerralla, tai edes toisella yrittämällä? Pelottaa jo etukäteen, millainen soppa siitä tulee, kun joskus lähdemme täältä ja yritämme irtisanoa kaikki sopimuksemme.

Murheita riittää. H:n mummo on sairaalassa, kai aika huonona. Ja H:n porukoiden vanha koira sairastui vakavasti, eikä leikatakaan enää oikein kai voi, kun koiruudella on ikää 15 vuotta.

Nyt on helle, ja viikonloppuna pitäisi tehdä jotain mukavaa, sillä maanantaina alkaa koulu ja kiirus. Kun vain saisi tämän synkkien pilvien lauman hetkeksi mielen taka-alalle.

Edit: H soitti vakuutusyhtiölle, joka lupasi puhelimessa taas korjata asian (niinniin). Hyvä jos, meillä kun on vähän vähätuloinen kuukausi tässä, kun eivät ole onnistuneet sorvaamaan H:n uutta työsopimusta paperille valmiiksi, niin ei tule palkkaakaan.. Tai siis, soppari on kuulemma printattu ja allekirjoitettu, mutta sen on asiaa hoitava henkilö yliopiston puolella hukannut (!)

Lisäksi minulla on tässä kuussa Monopolin "maksa koulumaksuja €1580" -kortti kädessäni. Saisin ko. summan takaisin valtiolta, jos olisin aloittanut opintoni ennen 30 vuoden ikää. Mutta kun ei niin ei niin ei.

11 kommenttia:

  1. Moi pitkästä aikaan...



    Joo, Chick ei ole todellakaan hyvässä kunnossa. Olin vielä eilen vanhempien luona ja c ei suostunut syömään mitään. Otin muutaman valokuvan ja rapsutin kaulasta. En usko että näen häntä enää hengissä. Emme varmaan käy enää mökillä tänä vuonna. Anskun veljen (tai siskon) syntymä on sen verran lähellä. No, vanha koira kuitenkin.... Sääli silti. Hyvä kaveri hän oli aika ajoijn

    VastaaPoista
  2. Kauhean nopeasti se sit tuntuu tapahtuvan.. Parisen viikkoa sitten siellä mökillä jaksoi koiruus vielä vaikka mitä. Oli mun mielestä jotensakin paremmassa kunnossa vielä ku viime vuonna. Toivotaan nyt vielä paranemista. Mutta tiedä sitten. :-(



    Hyviä odotuksen loppuvaiheiden vointeja teillepäin kuitenkin..

    VastaaPoista

  3. Paljon surullisia tai muuten vain ikäviä asioita :-( Voimaa nyt sitten vaan kaikkeen... siihen byrokratiaankin, joka varmana jaksaa raivostuttaa aika perkleesti jos ei muutenkan oo järin hyvä olo.

    VastaaPoista

  4. Kiitos. Niinhän se on, että jos valmiiksi jo ahistaa, niin käytännön pienet vastoinkäymisetkin tuntuvat kovin isoilta.

    VastaaPoista
  5. Petri: Eipa olla niin pessimistisia siella Porrrissa. C on sitkea pikkudoggi. Sulfa kuulemma puree (sic) ja ruokahalukin on jo paljon parempi. Toivotaan siis parasta..

    VastaaPoista

  6. Toivotaan näin. Pahalta näytti silloin torstaina vielä, joten näyttää jotain parannusta tapahtuneen (makas lähes paikallaan ja oli muutenkin aika apaattinen). Eläinlääkäri antoi aika huonon ennusteen. Olisi ilmeisesti ollut lopettamassa C:tä ihan heti kättelyssä, mutta eihän siihen tietenkään suostuta. Hemppa ei ilmeisesti suostu mihinkään kalliisiin leikkauksiin tms. jos olen oikein ymmärtänyt. No katsotaan tilanteen kehittymistä.

    VastaaPoista
  7. No prkl jos se ny muka on rahasta kiinni. Laskuttaa sit vaikka meitä. >:-(

    VastaaPoista
  8. P: 15-vuotiaan doggin leikkauksessa on kai riskinsa ja toipuminen on epavarmaa. En tieda suosittelisiko kovin moni elainlaakari sellaista ylipaatansa.

    VastaaPoista
  9. Jos oikein olen ymmärtänyt isän puheita niin C:n on jo vanha koira ja hänellä on ollut tulehduksia siellä sun täällä (mm. korvat ja ikemet akuuttina ja pitkään). Lisäksi kipua ja muuta. Että tuskin se leikkaus toisi kovin paljon lisäetuja. Yleiskunto laskee vanhuuden myötä. Mutta katsotaan nyt miten lääkekuuri auttaa ja miten vanhus tokenee. Anteeksi pessimistisyyteni...



    Muistan itse elävästi vielä kun C tuli Paraisille tammikuussa 1993 ihan pikku pentuna. Vähän pahnan pohjimmainen ja hassu kaveri muutenkin. Monta lenkkiä tuli käveltyä ikuisen neidin kanssa. ;)

    VastaaPoista

  10. 15 ON koiran iäksi paljon.

    VastaaPoista

  11. Voi miten kurjaa! Sitä on niin vaikea kyllä katsoa vierestä, kun koira sairastaa vanhana. Meidän beagle eli jotain 15,5 vuotiaaksi ja lopulta päädyttiin antamaan hänelle hellät jäähyväiset, vaikka vaikea päätös se olikin. Koiruus ei enää kuullut mitään, ei haistanut, näönkin kanssa oli niin ja näin, kärsi pidätysongelmista, ei päässyt nivelrikon takia enää hyppäämään rakkaaseen nojatuoliinsa eikä muutenkaan enää halunnut/jaksanut kävellä. Oli kerta kaikkiaan surullinen näky, elämänilonsa menettänyt ennen niin aktiivinen pieni reipas koira... Niinpä hän sai nukahtaa ennen terveyden lopullista pettämistä. Elinaikaa kun ei kuitenkaan olisi ollut paljoa. Ihan hiton vaikeaa se silti oli, kun vanhempieni piti itse tehdä päätös. Mutta ei varmaan toisaalta olisi pidemmän päälle ollut yhtään sen helpompaa katsoa toisen hiljaista kärsimistä. Toivottavasti teidän, tai siis H:n vanhempien koiruus tuosta vielä kuitenkin tokenee! Niin, ja mummo kans.

    VastaaPoista